Puolessatoista vuodessa on ehtinyt tapahtua valtavasti. Vanhempani ostivat pätkän rivitaloa, ja tänne minä olen tehnyt kotini, oman pesäni jota tulee ikävä, kun toivottavasti kesällä muutamme Myrskylinnun kanssa omaan asuntoon. Niin, hän on edelleen kuvioissa - pari viikkoa sitten kilistimme ravintolassa 1,5-vuotispäivämme kunniaksi, nauroimme turhalle merkkipäivälle ja tilasimme hetken mielijohteesta juustokakkua jälkiruoaksi. Minä rakastan häntä, valtavasti, niin valtavan paljon että ei enää edes satu, pelottaa vain. Hän on se mies, kenen kanssa haluan viettää loppuelämäni, mutta uskomattominta on se, että hän on saanut minut luottamaan siihen, että minä olen se nainen jota kohtaan hän tuntee samoin. Hän on tällä hetkellä armeijassa, ikävä on välillä turruttavaa ja välillä repivää mutta viikonloput on kuin taikaa, sillä sitä onnea mikä kumpuaa jostain rintalastasta kun talo on hiljainen ja turvallinen käsi silittää ohimennen hiukset lapaluiden välistä rinnoille, sitä ei voi uskoa eikä sille ole sanoja. Kirjoitan muuten myös keväällä ylioppilaaksi, lukio loppuu. Se on ihanaa ja haikeaa eikä minulla ole mitään tietoa siitä mitä aion ensi vuonna tehdä.
No, syömishäiriö. Elodie. Ystäväni se ei enää ole, sillä ei ole enää tummia kiharoita eikä valkoisia vaatteita ja kalpeaa syliä. Se on kaukainen ja sumuinen, vähän kuin uni silloin kun on juuri herännyt - melkein kosketusetäisyydellä, yhtä aikaa tahrattomana mielessä ja täysin unohduksissa. En ole oksentanut tai ahminut vuoteen, en laske enää kaloreita kuin ehkä sadan tarkkuudella enkä pakota itseäni urheilemaan. Vaikka välillä ahdistaa, en ole silti itkenyt peilin edessä aikoihin. Olen siis kai ihan okei. Mutta ei tämä helppoa ole, vieläkään. Mutta minä taistelen.
Tämä blogi tuntuu jotenkin ahdistavalta ja vanhalta, tunkkaiselta, pimeältä. Teen luultavasti uuden kun ehdin ja jaksan, olkoon tämä ajatusteni kaatopaikka siihen asti. Ehkä opin taas kirjoittamaankin, kun vähän harjoittelen.
