Kävellessäni pimeässä vesisateen valuessa putouksena alas sateenvarjoni reunalta, minä tajusin, että pian on syyskuu, sitten talvi. Tajusin myös, että en ehkä olekaan niin ehjä ja terve kuin mitä olen viimeaikoina luullut. Kuori on kyllä liimattu kuntoon, painoindeksi nostettu takaisin normaaliin, säröt paikattu pikaliimalla ja jätetty viimaan kuivumaan - ulkoa olen täysin kunnossa, niin kauniisti kokoonkasattu, että uskon uuteen, hyvinvoivaan minääni suurimmaksi osaksi itsekin. Tänään oksentaessani kinuskikastiketta ja kyyneliä minä kuitenkin tajusin, etten tunne itsekään itseäni. Tämän kaiken näennäisonnellisuuden alla on jotain muutakin. Jotain, johon en halua tutustua enää paremmin.

Erityisesti ensimmäiseen jaksoon isketty liikunnan pakkokurssi saa minun ja minun orastavan itseluottamukseni horjumaan pahasti. Kaikki ne hoikat jalat, blondit hiukset poninhännällä heiluen kun kuvankaunis Linda tuskin huohottaen ylittää 50 metrin juoksun maalivivaan huipputuloksin - enkä enää edes voi vedota siihen, ettei kaikessa voi olla hyvä, että minä olen sentään fiksu. Näillä kaikilla ihmisillä on yli yhdeksänpilkkukahden keskiarvo. Minä tunnen itseni valtavaksi, epäonnistuneeksi köntykseksi keskellä valioyksilöitä, häpeän itseäni kun kemian tunnilla kaikki muut tajuavat, kun kaikki muut osaavat kaiken niin paljon paremmin kuin minä. Päättötodistukseni ainoa kahdeksikko kymppien ja ysien seassa hävettää minua, ei kenellekään muulla ole täällä yhtään kasia, minä olen ihan huono. Ei yhdeksänpistekuusi riitä mihinkään. Miksen ole niinkuin muut, kaunis ja viisas, miksimiksi.

Muistan joskus kesällä kirjoittaneeni, kuinka pelkäsin sitä, miten muutto ja koulupaineet vaikuttavat syömishäiriööni ja sen paranemiseen. No, pelkäsin aiheellisesti, sillä juuri nyt haluaisin vain laihtualaihtuaoksentaalaihtuakuihtua ja olla joku muu. Alemmuuskompleksi iski minuun sellaisella voimalla, suoraan rintalastan alle keskelle villisti hakkaavaa sydäntä, minä haluaisin vain pois täältä vaikka rakastankin sitä miten Töölönlahti iskee minulle silmää valoillaan kun katson ulos pisaroiden läpi pimeään ja itken. Usko itseensä horjuu silti, huojuu, huojuu vain kunnes romahtaa. Ja minä pelkään ja pelko tekee minut sairaaksi.

Tämä oli kai sitten niitä huonoja päiviä?

nukkua pois nämä tummenneet kyyneleet

anna mun kävellä ne kadut uudelleen

ota pois tämä kipu, päästä vapaaksi ihminen

mutta  vapaa ei ole koskaan ja kipukin on ikuinen

So here I am, staring at the moon tonight; wondering how you look in this light
And maybe you're somewhere thinking about me too
(just to be with you, there's nothing I wouldn't do)

Mutta vaikka ikävä sattuu rintalastaan, minä hymyilen
sillä never regret anything that once made you smile

Ja hänen ansiostaan minä olen nyt se ihminen joka halusin olla, ja tiedän, että vielä tulee joku toinen, joku toinen joka pitelee minun sydäntäni hellästi kämmenellään ja herää aamulla vain kuullakseen minun hengitykseni solisluillaan. Tämä kesä oli ihmeellinen, täynnä taikaa, ja huomenna minä katoan Taiteiden yössä ihmisjoukkoon ja suutelen hyvästit sen vehreälle, lempeälle otteelle, joka hellästi veti minut pois valtamerestä ja kuivasi kyyneleeni lämmöllään. Minä olen valmis syksyyn, sen viileänkirpeään raikkauteen, värikkäisiin lehtiin, yöpakkasiin, minä kohtaan sen kaiken pystypäin ja vahvempana kuin koskaan ennen. Vapaana. Jim saa vihdoin mennä. Minä olen hänelle kiitollinen kaikesta, ja kun kävelen pois, minä olen sisältä vain ehjää.

Uusia kasvoja, uusia hymyjä, "elodie, lähdetkö huomenna kahville?" - ihmiset täällä pitävät minusta ja minä pidän heistä ja kaikenkaikkiaan viihdyn uudessa lukiossani ihan uskomattoman hyvin. Oppilaat ovat motivoituneita ja tasokkaita, ja vaikka välillä tunnen olevani aivan väärässä paikassa, enimmäkseen olen vain äärettömän onnellinen siitä, että onnistuin pakomatkassani ja olen nyt täällä. (Kemia tuottaa jo nyt hieman vaikeuksia, haha, mutta selviän kyllä.) Ja mikä tärkeintä, nousen joka aamu hymyillen bussiin, sillä tiedän, että porteilla odottavat Saren ja Aurora ja Peter ja muut vilkuttaen, he haluavat tutustua minuun, he haluavat olla minun kanssani. He haluavat oikeasti olla minun kanssani.

Kokeilin tänään kesällä Barcelonasta ostamaani Dolce&Gabbanan mekkoa, jonka musta satiini hyväili kylkiäni silloin niin kevyesti ja jonka leikkaukset taikoivat minusta esiin jonkin etäisesti kreikkalaista jumalatarta muistuttavan olennon, jota en ollut tunnistaa itsekseni. Upea se oli edelleen, mutten voinut olla huomaamatta, kuinka keskivartalon muotolaskokset kiristivät hieman, kuinka istuva alaosa kuroutui vähän lyhyemmäksi aina kun hengitin ulospäin. Tällaiset pienet asiat saavat minut toden teolla horjumaan, ja olen jälleen kahden vaiheilla, pitäisikö minun laihduttaa hieman. Ajatukset eivät kuitenkaan enää pakota minua mihinkään. Minä olen vahvempi. Voisin silti alkaa kiinnittämään enemmän huomiota ruokavaliooni, en painonpudotuksen takia, vaan puhtaasti terveydestäni huolissani. Hemoglobiinini oli jälleen laskenut 103:een, ja olen jatkuvasti sairaana.

Ihanaa elokuunloppua kaikille teille, enkelit, nauttikaa alkusyksystä. ♥

Paljon on tapahtunut. Voisin kertoa teille tuntikausia uudesta elämästäni raitiovaunulinjojen ja mukulakivikatujen keskellä, mutta tyydyn vain toteamaan, että Helsinki on kaunis. Täällä minun on hyvä olla. Kipu sydämessä helpottaa ihan vähän joka kerta, kun katson allani levittäytyvää puistoa ja sen takana siintävää Töölönlahtea valoineen. Minä selviän tästä, selviän elämästä, selviän siitä rikkoutuneesta sydämestä jonka Jim jätti jälkeensä, minä selviän. Unohdan laihduttamisen, itsetuhoisuuden ja turhanvakavan asenteen elämiseen. Minä olen täällä vain kerran, ja minä ansaitsen elää.

Itkettää. En halua enää ikinä nähdä ketään enkä puhua kenellekään enkä näyttäytyä missään ja - anteeksi kielenkäyttöni - vitut kaikesta minä haluan vain kuolla.

Minuun iski pakottava tarve laihduttaa jälleen. Pakottava, koko pään ja ruumiin valtaava halu, joka pakotti minut tänään lenkille ja heittämään päivällisen vessanpönttöön äidin ripustaessa tietämättömästi hyräillen pyykkejä kesältä tuoksuville langoille. Minä haluan irti itsestäni, haluan lonkkaluut puhkomaan paperinohutta ihoa ja poskipäät esiin, 23 tuuman farkut ja löysän paidan, joka kurkottaessa jättää litteän vatsan näkyviin - haluan haluan haluan minun on pakko saada, minä haluan laihtua ja olla se tyttö joka halusin olla, se joka opiskelee Suomen parhaassa lukiossa, istuu hiukset kiharalla psykologian muistiinpanot pulpetillaan ja jonka lasiluiset kyljet joku kaunis poika sulkee käsivarsiensa sisään sitten, kun tämä valtava Jimin poraama aukko sydämessäni on kuroutunut umpeen, minä kuron sen umpeen, jokaisella menetetyllä kilolla minä näytän hänelle, mitä hän menetti. Mitä hän teki minulle.

Minä en luultavasti pysty tähän, mutta aion yrittää. Ihan rauhassa vain. Minusta tulee onnellinen. Kaunis, vahva ja onnellinen.

Rukoilkaa puolestani, pienet. Minä tulen tarvitsemaan sitä.