En enää tiedä mikä on totta. Olen alkanut ihan tosissani armahtaa todellisuutta mielikuvituksellani niin paljon, etten enää tarkemmin ajatellen ole yhtään selvillä siitä, miten olen tietyissä tilanteissa toiminut tai ajatellut. En mieti enää "minusta tuntuu tältä", vaan "minusta pitäisi tuntua tältä" - tunnen olevani täysin irrallinen omasta päästäni, puhallan valheista ja itsepetoksesta huurteen sisälleni enkä näe enää läpi.

Sitä on vaikea selittää, mutta tietyissä tilanteissa huomaan huijanneeni olotilojeni lisäksi myös muistojani; minulla on tarkkoja mielikuvia tapahtumista, joita ei tarkemmin ajatellessa ole oikeasti edes tapahtunut. Muistan selvästi pyörtyneeni lumihankeen kaksi talvea sitten, muistan suudelleeni Prinssiä kerrostalon katolla, muistan istuneeni yläasteen kuvaamataidon luokan lattialla viiltämässä reittäni mattoveitsellä - niin aitoja, käsinkosketeltavan todellisia muistoja, jotka kuitenkin itsekin ymmärrän tarkemmin ajatellessa mielikuvitukseni tuotoksiksi. Tätä on äärimmäisen vaikea ymmärtää ja äärimmäisen vaikea sanoa ääneen, minua hävettää ja pelottaa. Minun on pitänyt kuitenkin jo niin pitkään saada tämä asia ulos pääni sisältä, että vaikka tekstini tangertelee ja ajatukset seisovat lamaantuneina, minä otin kerrankin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin. Pelkään oikeasti menettäväni järkeni, ilman muistojaan ihminen on hukassa ja minä en voi enää luottaa niihinkään.

Eilinen oli ihan hyvä, tämäkin päivä siedettävä. Jotenkin ilta syö tunteilta terän, päivällä kuvittelin olevani onnellinen mutta nyt on taas pelkkää tyhjää.

(Näin Samuelin kaupungissa, juoksin liukuportaisiin piiloon kun hän käveli kavereidensa kanssa nauraen ohitse. Siniset silmät eivät tavoittaneet minun pelokkaita kasvojani, hän katosi metroon ja minä vain seisoin siinä, käsiä palelsi kevätilmassa ja kuulin Odilen hiljaisen naurun asfaltin alta.)

Muuraan kulissini ylös tiukemmin, pala palalta suljen tämän ihmisraunion silkkiin ja kimalteeseen, kuorrutan levottomat ajatukseni ja unettomat yöt hattaraan, hiljalleen hautaan aidot tunteet kaksoiselämäni kauniimman kappaleen alle, unohdan mikä minä oikeasti olen. Sillä mitä kauemmin hymyilen vaikken haluaisi, mitä useamman itseäni oksettavan kuvan lisään Facebookiin ja otan kehut vastaan kikattaen ja silmiäni räpytellen, mitä enemmän hakeudun ihmisten seuraan vaikka haluaisin vain olla yksin ja pysyn hiljaa silloin kun itkettää; sitä enemmän minä päästän irti todellisuudesta ja alan uskoa tähän tragikoomiseen näytelmään, joksi olen elämäni muuttanut. Jatkuva esittäminen huijaa oloni paremmaksi, vaikka jossain kylkiluiden alla pyörteilevät kaikki ne tukahdetut tunteet, jotka vain etsivät oikeaa hetkeä repiäkseen rintalastani hajalle siltä kohden, missä sydämeni ennen sijaitsi - ne ovat siellä, läsnä mutta tavoittamattomissa, häilyvinä mutta kuolettavan todellisina. Ja minä olen jälleen holtiton, tänään olen syönyt vähän ja oksentanut senkin ja viiltänyt jälleen ja purrut itkuni tyynyyn, miksi ei kun ketään ei enää kiinnosta? Tunnen itseni säälittäväksi ja lapselliseksi, huomiota kerjääväksi hemmotelluksi kakaraksi, mutta rehellisesti sanoen en jaksa välittää siitäkään. Mistään. Olen syvästi, rehellisesti, koko sydämestäni niin kovin väsynyt tähän maailmaan.

Huomenna täytän seitsemäntoista, vitun hyvää syntymäpäivää minä. Ja niin minä vedän viimeisen kimaltavan kankaan rosoisten lavasteiden kruunuksi, tukahdutan yöhön rukoillut avunpyyntöni, huolettomilla sanoilla ja hymyillä minä taion itsestäni onnellisen. Eikä minusta tunnu oikeastaan miltään.

Lapissa oli ihan kivaa ja Pikkukaupungissa samaten. Lauantaina näin Prinssiä ensimmäistä kertaa ikuisuuteen (muistatteko vielä hänet?) ja nukahdin vahvoille käsivarsille Moulin Rougen loppumusiikkien soidessa, oli hyvä ja turvallinen olla, kerrankin. Viikon sisällä olen oksentanut neljä kertaa ja luultavasti lihonut liikaa, en tiedä, en uskalla katsoa.

Asiat ovat muuttuneet nopeasti, en ihan pysy perässä mutta sen ymmärrän, että olen jälleen enemmän yksin kuin pitkään aikaan. En pystynyt enää kertomaan syömisahdistuksistani edes tytöille Pikkukaupungissa, niille tärkeimmille - ja kun siinä koskematon pastalautanen edessäni tuijotin ikkunasta ulos ja ajattelin tarkemmin, tajusin, että muutkin ovat poissa. Kaikki ne ihmiset, joille pystyin ennen uskoutumaan tästä kaikkein salaisimmasta, ovat yksitellen kadonneet, haihtuneet pikkuhiljaa kunnes jäljellä on enää viilenevä hiillos lämpimien ihmissuhteiden raunioilla. Samalla ajatus siitä, etteivät näennäiset ongelmani edes ansaitse tulla lausutuksi ääneen ja että olen vain yksi iso häiriö kaikille joiden kanssa olen tekemisissä, on vahvistunut. Tavallaan tämä asia surettaa, suututtaa ja pelottaa minua mielettömästi, mutta tuttu ja turvallinen välinpitämättömyys on sulkenut jälleen kaiken tunnesekamelskan ja toimintakyvyn jonnekin syvälle pinnan alle. Mitä sitten? Ei minua jaksa kiinnostaa. Tunnen kuitenkin jonkinlaista iloa siitä, että monet minulle tärkeät ihmiset ovat nyt onnellisempia, ilman minua - if you love somebody then you've got to set them free, he sanovat, ja minä taidan allekirjoittaa. Kaikki on ihan hyvin näin.

Ja minä haalenen, toimin kuin robotti enkä hahmota enää kuka olen - ajatukset, teot, mielipiteet ja tunteet häilyvät jossain taka-alalla enkä saa niistä enää otetta. Olen kuitenkin olemassa, se riittää, riittäähän?

Vanhat tanssit, kahisevia pukuja ja valkoisia hansikkaita ja minä istuin yleisössä itkuun purskahtamaisillani alusta loppuun. Olisi ollut luultavasti vähemmän kivuliasta hieroa rikkihappoa silmiin kuin katsoa Samuelia hänen tanssiessaan, hän oli niin komea frakissaan että henkeni salpautui, jokainen vilkaisu tuntui kuin iskuna palleaan mutten voinut irrottaa katsettani hänestä. Tahtomattanikin mietin, että tuolta näytti se unelmien prinssi, jonka lapsena kuvittelin mielessäni ennen nukahtamista - hän oli täydellinen, täydellinen, täydellinen muttei minun. Tuntui uskomattoman pahalta, lähdin hiljaisena kotiin ja hississä itkin jo.

Muuten oli kuitenkin hyvä ja kaunis päivä. Kampaajan peilistä katsoi takaisin kuparinpunaiset hiukset ja varovaisesti hymyilevät kasvot, ja lumisateessa kävelin tapaamaan keijuani, sitä kauneinta kaikista. Oli uskomattoman helpottavaa puhua jollekin, joka oikeasti ymmärsi - en osaa edes kuvailla sanoin, miten onnellinen olin, kun sain vihdoin halata tuon pikkuisen syliini. En edes yritä väittää välttyneeni alemmuuskomplekseilta, mutta sillä ei ollut väliä, freckles oli juuri niin uskomaton, inspiroiva, hauska, ihana, älykäs ja pienipienipienempi kuin olin aina kuvitellutkin. Hän avasi silmäni hetkellisesti aika monella tavalla, pitkän inttämisen ja välttelyn jälkeen lähes suostuin miettimään niitä rumia, kiellettyjä sanoja, "syömishäiriö, perfektionismi", sitäkö tämä on? (Mutta ei kuitenkaan, ei Odile ole sairaus ja minä tarvitsen häntä. Toistaiseksi.)

Samuel on silti tuhkaa sydämen pinnalla. Jokin osa minusta paloi pois hänen mukanaan, hänen jälkensä painuivat mustaan hiekkaan kun hän ilmeettömänä talloi jalkoihinsa sen, mitä minusta enää oli jäljellä. Ja minun rintakehässäni ilma seisoo raskaana, tuuli ei pyyhi menneitä eikä puhdasta pöytää enää ole. Ja tänne minä jään, käytettyä ilmaa ja ovia ilman avaimia.

Mutta niin, lumienkelini muutti päiväni kauniiksi. Olet rakas. ♥
(Lähden viikoksi pohjoiseen. Nähdään sitten, ihanat, halauksia.)

Haluaisin vain tuntea jotain. Ihan mitä vain. Kipukin on enää häilyvää sumua jossain kaukana, haihtuvaa usvaa josta en saa kiinni - se pyörteilee hiljalleen kadoksiin niin kuin kaikki muukin mitä minulla on. Kaikki on hyvin niin kauan kuin minun ei tarvitse olla yksin, enkä osaa päättää, kumpi tappaa minua tehokkaammin; kuristava hiljaisuus vai sekavana kohisevat ajatukset joille se antaa kaiun,  sekoittaa äänet yhteen niin etten lopulta enää saa yhdestäkään kiinni. Kaikki on minulle aika lailla sama, mikään ei haittaa hirveästi, mikään ei ole kovin riemastuttavaa. Olen välinpitämätön ja niin uskomattoman väsynyt. Puoliksi olemassa.

katso, minä opin irrottamaan; 

näetkö, kuinka käteni ei hae mitään?

sen, mikä on pahaa, minä unohdan

jos näen jotain hyvää, ohi kävelen

lopulta olemme kuitenkin yksin

Tänään tuntui pahalta olla koulussa, hymy ei tahtonut pysyä kasvoilla halailevien ihmisten ja punakääreisten sydänkonvehtien keskellä. Selvisin kuitenkin.

Pian puen päälleni valkoisen pitsipaidan, maalaan huulet punaisiksi ja lähden Avan ja Sirenan kanssa kahvilaan, annan tummien puupöytien peittää minut hetkeksi lumipyryltä joka tuiskuaa sekä ikkunoiden ulkopuolella että pääni sisällä, kerron miten ikävöin Samuelia ja he sanovat että se on ihan okei ja hetken olen onnellinen. He ovat ihania tyttöjä, pidän heistä valtavasti, heistä on tullut tärkeitä. He eivät kuitenkaan taida tietää, miksi hymyilen ja poistun vessaan heti, kun olen syönyt jäätelöannokseni loppuun. Mutta ei se haittaa. Heidän kanssaan on aina hyvä ja helppo olla, vaikka silmät punottaisivatkin vähän ja suussa maistuisi katkeruus ja vatsahapot.

Ihanaa ystävänpäivää, pienet. ♥

And when do you think it will all become clear?

 (because I'm being taken over by the fear)

Tajusin juuri, että ulkonäköni on ainoa asia, mikä haittaa näennäisen täydellistä elämääni. Olen terve, minulla on rakastava perhe, tarpeeksi rahaa ja enemmänkin, kaunis asunto Helsingin keskustasta, unelmieni opiskelupaikka, kiitettävät arvosanat ja jonkinlainen käsitys siitä, mitä haluan elämälläni tehdä - on harrastuksia, päämääriä ja tavoitteita. Minulla on parhaat ystävät, jotka kuuntelemalla, ymmärtämällä ja välittämällä pitävät minut hengissä, ja minulla on paras kaveriporukka, jonka kanssa juhlia ja nollata pää tarpeen vaatiessa. Kaikki muu on raiteillaan, ihan kaikki. Ulkonäköni vain pilaa kaiken. En osaa nauttia mistään noista hyvistä puolista kunnolla, kun joudun koko ajan olemaan tietoinen siitä, miten minussa on niin paljon liikaa ja miten jatkun vain joka suuntaan enkä pääty ennen kuin farkunsauma ottaa kiristäen vastaan, minä olen lihava ja se varjostaa onneani jatkuvasti kuin aarniometsä pimeyden eläimiään. Mutta minä tarvitsen aurinkoa, tarvitsen edes yhden puhtaan tunteen tämän syövyttävän itseinhon tahraaman tunnottomuuden lisäksi, minä kuolen hämärään ja ainoa asia mikä pidättelee minua kaatamasta tuota metsää ja päästämästä itseäni lentoon, on ruoka. Ja silti minä syön. Ihan. Liikaa. En vain osaa lopettaa. Olen holtiton. Ei sen pitäisi olla näin vaikeaa? Eihän?

Odile on hukassa, samoin Hyppynarutyttö, en näe enää ketään ja täällä alkaa olla vähän pelottavaa ihan yksin. Kaipasin jotain ottamaan minua kädestä, taluttamaan pois jääkaapilta, "tyttökulta, tulet kiittämään minua myöhemmin", peittelemään minun kylmät, vapisevat jäseneni sänkyyn ja hymyilemään tyytyväisenä, kun kerrankin nukahdan vatsa tyhjänä. Niin kuin ennen. Mihin se elodie jäi? Miksen enää osaa? Oksentamisen välttäminen käy päivä päivältä vaikeammaksi, jokainen suupala tuo mukanaan flashbackin villisti hakkaavasta sydämestä, poltteesta nielussa ja kaakelilattialle painuneista vapisevista käsistä, mutta minä yritän vielä. En ole viiltänyt enää, mutta haluaisin niin paljon että luulen sekoavani pian. Mutta en luovuta. Vielä.

Olen myös säälittävä valittaja, koska kirjoitukseni ovat nykyään aina tätä samaa, mutten suoraan sanoen jaksa välittää. Keskitän tekohymy-"kaikki okei" -resurssini mieluummin koulunkäyntiin, siellä on helppoa olla ajattelematta ja piiloutua liian kovaääniseen nauruun ja välinpitämättömyyteen. En vain jaksaisi olla hetkeäkään yksin.

Ikävöin Samuelia.

oksetan itseäni

Ahmimiskohtaus, ensimmäinen ties kuinka pitkään aikaan, ja minua hävettää. Vihaan itseäni päivä päivältä enemmän, elämä tuntuu helpolta koulussa kun ei tarvitse ajatella tai katsoa peiliin mutta yksin kotona olen kuin klaustrofobinen häkkilintu, pursuan kaltereiden väleistä pimeyteen enkä saa henkeä ja minä vain lihonlihonlihon minä vihaan tätä kehoa niin paljon. Olen taas luisunut siihen ajatukseen, että kaikki ongelmani ratkeavat sillä hetkellä, kun vaaka ja mittanauha näyttävät tarpeeksi vähän (mikä on tarpeeksi, mikä riittää? ei mikään), kaikki muutkin ongelmani katoavat kuin tuhka tuuleen. Toisaalta olen niin väsynyt, etten jaksa enää reagoida; vihani on hiljaista, apaattista, se ei revi vaan syövyttää hiljalleen, peittään ruosteen lailla alleen kaiken muun.

Tuntuu, kuin eläisin jonkun muun elämää, elämää johon minä en sovi, kaikki on hyvin mutta minun ruumiini riuhtoo muualle. Minä rakastan tätä kaupunkia, näitä ihmisiä, pieniä kahviloita ja juhlimista ja viileitä koulunkäytäviä, rakastan tätä kaikkea - taidan rakastaa niin paljon, ettei minua jää enää jäljelle. Tämän elämän minä haluan, mutta tähän elämään minä en kuulu. En tällaisena. Helsinki haluaa minut  kesähämärään verhoutuneena, läpikuultavat raajat ja olkapäiltä alas valuva neuletakki iltaviileää tervehtien; minä haluan Helsingin vaikka keuhkoja polttavassa lumiusvassa, mutta tällaisena minä en kelpaa. Sillekään. Kenellekään.

17-vuotiaana on neito kauneimmillaan ja minulla on kolme viikkoa aikaa, kol-me vitun viikkoa. Revin ihoani vaistomaisesti, en halua enää viiltää sillä kukaan ei saa nähdä mutta näin saan kivun todisteiden kadotessa yöhön. Kaipaan verta, mutta minun on pakko selvitä ilman ja minä olen ilmiselvästi tulossa hulluksi.

En osaa enää nukkua öisin.

Eilen raavin veitsenterällä sentin levyisen kaistaleen ihoa lantiosta, olin ovela ja laskin sen niin, että jälki jää alushousujen kankaan alle näkymättömiin - kukaan ei saa tietää. Tänään kruunasin surkeiden koepalautusten, peilikuvan ja ikävän luoman inhokehän oksentamalla ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin. Sitten olenkin vain istunut kotona ja tuijottanut seinä, itkenyt vähän ja valehdellut suut ja silmät täyteen.

Hienoa, elodie, vitun hienoa. Olen niin ylpeä itsestäni juuri nyt, että voisin saman tien mennä ja hukuttautua.

Sain juuri kuulla, että isovanhemmillani Pikkukaupungissa asuva kissani oli kuollut tänään eläinlääkärin pöydälle, vatsasta löydetty kasvain eivätkä pikkuisen voimat enää riittäneet hätäleikkaukseen.

Tämä kipu on vain liikaa, ei minulla ole taaskaan sanoja. Haluaisin mennä mukana. Vaikka pienen on nyt varmasti parempi siellä missä se ikinä onkaan, minun keuhkojani repii vain polttava savu ja itku ei ota laantuakseen, kouristuksenomaisia nyyhkäyksiä ja tärisevät kädet, suljen silmät ja yritän olla ajattelematta kipua joka jyskyttää päätäni ja järkeäni hajalle sekunti sekuntilta. Olisinpa edes ollut siellä, silittänyt mustanruskeaa turkkia vielä kerran, katsonut vihreisiin silmiin ennen kuin ne sammuivat syttyäkseen uudelleen jossain muualla, koskettanut tassua hyvästiksi, halannut pienen hennon ruumiin vapaaksi sinne, missä ei ole kipua tai pelkoa. Olisinpa ollut siellä.

Mutta minä en ollut. Ja tänne minä jään, katuvalot hukkuvat hämärän alle ja minä en halua enää herätä.

(Nuku rauhassa, pikkuinen. Tulee niin valtava ikävä.)

Viime päivinä olen epäonnistunut surkeasti kokeissa, syönyt joko ihan liikaa tai en mitään, viiltänyt punaisia polkuja lantioon ja nähnyt levottomia unia tulitikuista ja hiiltyneistä sormenpäistä. Minä olen sotku. Haluan laihtua ja lisää raitoja jäseniin, kissapeto sekavien ajatusten viidakossa, silmät hämärässä kiiluen ja askel kerrallaan minä luon nahkani, minusta tulee se tyttö joka haluan olla. Taide syntyy tuskasta, sanotaan, mutten siltikään osaa enää kirjoittaa; kai minä olen jollain kierolla tavalla iloisempi kuin aikoihin.

ahdistaa

niin

paljon