En enää tiedä mikä on totta. Olen alkanut ihan tosissani armahtaa todellisuutta mielikuvituksellani niin paljon, etten enää tarkemmin ajatellen ole yhtään selvillä siitä, miten olen tietyissä tilanteissa toiminut tai ajatellut. En mieti enää "minusta tuntuu tältä", vaan "minusta pitäisi tuntua tältä" - tunnen olevani täysin irrallinen omasta päästäni, puhallan valheista ja itsepetoksesta huurteen sisälleni enkä näe enää läpi.

Sitä on vaikea selittää, mutta tietyissä tilanteissa huomaan huijanneeni olotilojeni lisäksi myös muistojani; minulla on tarkkoja mielikuvia tapahtumista, joita ei tarkemmin ajatellessa ole oikeasti edes tapahtunut. Muistan selvästi pyörtyneeni lumihankeen kaksi talvea sitten, muistan suudelleeni Prinssiä kerrostalon katolla, muistan istuneeni yläasteen kuvaamataidon luokan lattialla viiltämässä reittäni mattoveitsellä - niin aitoja, käsinkosketeltavan todellisia muistoja, jotka kuitenkin itsekin ymmärrän tarkemmin ajatellessa mielikuvitukseni tuotoksiksi. Tätä on äärimmäisen vaikea ymmärtää ja äärimmäisen vaikea sanoa ääneen, minua hävettää ja pelottaa. Minun on pitänyt kuitenkin jo niin pitkään saada tämä asia ulos pääni sisältä, että vaikka tekstini tangertelee ja ajatukset seisovat lamaantuneina, minä otin kerrankin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin. Pelkään oikeasti menettäväni järkeni, ilman muistojaan ihminen on hukassa ja minä en voi enää luottaa niihinkään.

Eilinen oli ihan hyvä, tämäkin päivä siedettävä. Jotenkin ilta syö tunteilta terän, päivällä kuvittelin olevani onnellinen mutta nyt on taas pelkkää tyhjää.

(Näin Samuelin kaupungissa, juoksin liukuportaisiin piiloon kun hän käveli kavereidensa kanssa nauraen ohitse. Siniset silmät eivät tavoittaneet minun pelokkaita kasvojani, hän katosi metroon ja minä vain seisoin siinä, käsiä palelsi kevätilmassa ja kuulin Odilen hiljaisen naurun asfaltin alta.)