Muuraan kulissini ylös tiukemmin, pala palalta suljen tämän ihmisraunion silkkiin ja kimalteeseen, kuorrutan levottomat ajatukseni ja unettomat yöt hattaraan, hiljalleen hautaan aidot tunteet kaksoiselämäni kauniimman kappaleen alle, unohdan mikä minä oikeasti olen. Sillä mitä kauemmin hymyilen vaikken haluaisi, mitä useamman itseäni oksettavan kuvan lisään Facebookiin ja otan kehut vastaan kikattaen ja silmiäni räpytellen, mitä enemmän hakeudun ihmisten seuraan vaikka haluaisin vain olla yksin ja pysyn hiljaa silloin kun itkettää; sitä enemmän minä päästän irti todellisuudesta ja alan uskoa tähän tragikoomiseen näytelmään, joksi olen elämäni muuttanut. Jatkuva esittäminen huijaa oloni paremmaksi, vaikka jossain kylkiluiden alla pyörteilevät kaikki ne tukahdetut tunteet, jotka vain etsivät oikeaa hetkeä repiäkseen rintalastani hajalle siltä kohden, missä sydämeni ennen sijaitsi - ne ovat siellä, läsnä mutta tavoittamattomissa, häilyvinä mutta kuolettavan todellisina. Ja minä olen jälleen holtiton, tänään olen syönyt vähän ja oksentanut senkin ja viiltänyt jälleen ja purrut itkuni tyynyyn, miksi ei kun ketään ei enää kiinnosta? Tunnen itseni säälittäväksi ja lapselliseksi, huomiota kerjääväksi hemmotelluksi kakaraksi, mutta rehellisesti sanoen en jaksa välittää siitäkään. Mistään. Olen syvästi, rehellisesti, koko sydämestäni niin kovin väsynyt tähän maailmaan.

Huomenna täytän seitsemäntoista, vitun hyvää syntymäpäivää minä. Ja niin minä vedän viimeisen kimaltavan kankaan rosoisten lavasteiden kruunuksi, tukahdutan yöhön rukoillut avunpyyntöni, huolettomilla sanoilla ja hymyillä minä taion itsestäni onnellisen. Eikä minusta tunnu oikeastaan miltään.