Lapissa oli ihan kivaa ja Pikkukaupungissa samaten. Lauantaina näin Prinssiä ensimmäistä kertaa ikuisuuteen (muistatteko vielä hänet?) ja nukahdin vahvoille käsivarsille Moulin Rougen loppumusiikkien soidessa, oli hyvä ja turvallinen olla, kerrankin. Viikon sisällä olen oksentanut neljä kertaa ja luultavasti lihonut liikaa, en tiedä, en uskalla katsoa.

Asiat ovat muuttuneet nopeasti, en ihan pysy perässä mutta sen ymmärrän, että olen jälleen enemmän yksin kuin pitkään aikaan. En pystynyt enää kertomaan syömisahdistuksistani edes tytöille Pikkukaupungissa, niille tärkeimmille - ja kun siinä koskematon pastalautanen edessäni tuijotin ikkunasta ulos ja ajattelin tarkemmin, tajusin, että muutkin ovat poissa. Kaikki ne ihmiset, joille pystyin ennen uskoutumaan tästä kaikkein salaisimmasta, ovat yksitellen kadonneet, haihtuneet pikkuhiljaa kunnes jäljellä on enää viilenevä hiillos lämpimien ihmissuhteiden raunioilla. Samalla ajatus siitä, etteivät näennäiset ongelmani edes ansaitse tulla lausutuksi ääneen ja että olen vain yksi iso häiriö kaikille joiden kanssa olen tekemisissä, on vahvistunut. Tavallaan tämä asia surettaa, suututtaa ja pelottaa minua mielettömästi, mutta tuttu ja turvallinen välinpitämättömyys on sulkenut jälleen kaiken tunnesekamelskan ja toimintakyvyn jonnekin syvälle pinnan alle. Mitä sitten? Ei minua jaksa kiinnostaa. Tunnen kuitenkin jonkinlaista iloa siitä, että monet minulle tärkeät ihmiset ovat nyt onnellisempia, ilman minua - if you love somebody then you've got to set them free, he sanovat, ja minä taidan allekirjoittaa. Kaikki on ihan hyvin näin.

Ja minä haalenen, toimin kuin robotti enkä hahmota enää kuka olen - ajatukset, teot, mielipiteet ja tunteet häilyvät jossain taka-alalla enkä saa niistä enää otetta. Olen kuitenkin olemassa, se riittää, riittäähän?