Sain juuri kuulla, että isovanhemmillani Pikkukaupungissa asuva kissani oli kuollut tänään eläinlääkärin pöydälle, vatsasta löydetty kasvain eivätkä pikkuisen voimat enää riittäneet hätäleikkaukseen.

Tämä kipu on vain liikaa, ei minulla ole taaskaan sanoja. Haluaisin mennä mukana. Vaikka pienen on nyt varmasti parempi siellä missä se ikinä onkaan, minun keuhkojani repii vain polttava savu ja itku ei ota laantuakseen, kouristuksenomaisia nyyhkäyksiä ja tärisevät kädet, suljen silmät ja yritän olla ajattelematta kipua joka jyskyttää päätäni ja järkeäni hajalle sekunti sekuntilta. Olisinpa edes ollut siellä, silittänyt mustanruskeaa turkkia vielä kerran, katsonut vihreisiin silmiin ennen kuin ne sammuivat syttyäkseen uudelleen jossain muualla, koskettanut tassua hyvästiksi, halannut pienen hennon ruumiin vapaaksi sinne, missä ei ole kipua tai pelkoa. Olisinpa ollut siellä.

Mutta minä en ollut. Ja tänne minä jään, katuvalot hukkuvat hämärän alle ja minä en halua enää herätä.

(Nuku rauhassa, pikkuinen. Tulee niin valtava ikävä.)