Ahmimiskohtaus, ensimmäinen ties kuinka pitkään aikaan, ja minua hävettää. Vihaan itseäni päivä päivältä enemmän, elämä tuntuu helpolta koulussa kun ei tarvitse ajatella tai katsoa peiliin mutta yksin kotona olen kuin klaustrofobinen häkkilintu, pursuan kaltereiden väleistä pimeyteen enkä saa henkeä ja minä vain lihonlihonlihon minä vihaan tätä kehoa niin paljon. Olen taas luisunut siihen ajatukseen, että kaikki ongelmani ratkeavat sillä hetkellä, kun vaaka ja mittanauha näyttävät tarpeeksi vähän (mikä on tarpeeksi, mikä riittää? ei mikään), kaikki muutkin ongelmani katoavat kuin tuhka tuuleen. Toisaalta olen niin väsynyt, etten jaksa enää reagoida; vihani on hiljaista, apaattista, se ei revi vaan syövyttää hiljalleen, peittään ruosteen lailla alleen kaiken muun.

Tuntuu, kuin eläisin jonkun muun elämää, elämää johon minä en sovi, kaikki on hyvin mutta minun ruumiini riuhtoo muualle. Minä rakastan tätä kaupunkia, näitä ihmisiä, pieniä kahviloita ja juhlimista ja viileitä koulunkäytäviä, rakastan tätä kaikkea - taidan rakastaa niin paljon, ettei minua jää enää jäljelle. Tämän elämän minä haluan, mutta tähän elämään minä en kuulu. En tällaisena. Helsinki haluaa minut  kesähämärään verhoutuneena, läpikuultavat raajat ja olkapäiltä alas valuva neuletakki iltaviileää tervehtien; minä haluan Helsingin vaikka keuhkoja polttavassa lumiusvassa, mutta tällaisena minä en kelpaa. Sillekään. Kenellekään.

17-vuotiaana on neito kauneimmillaan ja minulla on kolme viikkoa aikaa, kol-me vitun viikkoa. Revin ihoani vaistomaisesti, en halua enää viiltää sillä kukaan ei saa nähdä mutta näin saan kivun todisteiden kadotessa yöhön. Kaipaan verta, mutta minun on pakko selvitä ilman ja minä olen ilmiselvästi tulossa hulluksi.

En osaa enää nukkua öisin.