And when do you think it will all become clear?

 (because I'm being taken over by the fear)

Tajusin juuri, että ulkonäköni on ainoa asia, mikä haittaa näennäisen täydellistä elämääni. Olen terve, minulla on rakastava perhe, tarpeeksi rahaa ja enemmänkin, kaunis asunto Helsingin keskustasta, unelmieni opiskelupaikka, kiitettävät arvosanat ja jonkinlainen käsitys siitä, mitä haluan elämälläni tehdä - on harrastuksia, päämääriä ja tavoitteita. Minulla on parhaat ystävät, jotka kuuntelemalla, ymmärtämällä ja välittämällä pitävät minut hengissä, ja minulla on paras kaveriporukka, jonka kanssa juhlia ja nollata pää tarpeen vaatiessa. Kaikki muu on raiteillaan, ihan kaikki. Ulkonäköni vain pilaa kaiken. En osaa nauttia mistään noista hyvistä puolista kunnolla, kun joudun koko ajan olemaan tietoinen siitä, miten minussa on niin paljon liikaa ja miten jatkun vain joka suuntaan enkä pääty ennen kuin farkunsauma ottaa kiristäen vastaan, minä olen lihava ja se varjostaa onneani jatkuvasti kuin aarniometsä pimeyden eläimiään. Mutta minä tarvitsen aurinkoa, tarvitsen edes yhden puhtaan tunteen tämän syövyttävän itseinhon tahraaman tunnottomuuden lisäksi, minä kuolen hämärään ja ainoa asia mikä pidättelee minua kaatamasta tuota metsää ja päästämästä itseäni lentoon, on ruoka. Ja silti minä syön. Ihan. Liikaa. En vain osaa lopettaa. Olen holtiton. Ei sen pitäisi olla näin vaikeaa? Eihän?

Odile on hukassa, samoin Hyppynarutyttö, en näe enää ketään ja täällä alkaa olla vähän pelottavaa ihan yksin. Kaipasin jotain ottamaan minua kädestä, taluttamaan pois jääkaapilta, "tyttökulta, tulet kiittämään minua myöhemmin", peittelemään minun kylmät, vapisevat jäseneni sänkyyn ja hymyilemään tyytyväisenä, kun kerrankin nukahdan vatsa tyhjänä. Niin kuin ennen. Mihin se elodie jäi? Miksen enää osaa? Oksentamisen välttäminen käy päivä päivältä vaikeammaksi, jokainen suupala tuo mukanaan flashbackin villisti hakkaavasta sydämestä, poltteesta nielussa ja kaakelilattialle painuneista vapisevista käsistä, mutta minä yritän vielä. En ole viiltänyt enää, mutta haluaisin niin paljon että luulen sekoavani pian. Mutta en luovuta. Vielä.

Olen myös säälittävä valittaja, koska kirjoitukseni ovat nykyään aina tätä samaa, mutten suoraan sanoen jaksa välittää. Keskitän tekohymy-"kaikki okei" -resurssini mieluummin koulunkäyntiin, siellä on helppoa olla ajattelematta ja piiloutua liian kovaääniseen nauruun ja välinpitämättömyyteen. En vain jaksaisi olla hetkeäkään yksin.

Ikävöin Samuelia.