Erityisesti ensimmäiseen jaksoon isketty liikunnan pakkokurssi saa minun ja minun orastavan itseluottamukseni horjumaan pahasti. Kaikki ne hoikat jalat, blondit hiukset poninhännällä heiluen kun kuvankaunis Linda tuskin huohottaen ylittää 50 metrin juoksun maalivivaan huipputuloksin - enkä enää edes voi vedota siihen, ettei kaikessa voi olla hyvä, että minä olen sentään fiksu. Näillä kaikilla ihmisillä on yli yhdeksänpilkkukahden keskiarvo. Minä tunnen itseni valtavaksi, epäonnistuneeksi köntykseksi keskellä valioyksilöitä, häpeän itseäni kun kemian tunnilla kaikki muut tajuavat, kun kaikki muut osaavat kaiken niin paljon paremmin kuin minä. Päättötodistukseni ainoa kahdeksikko kymppien ja ysien seassa hävettää minua, ei kenellekään muulla ole täällä yhtään kasia, minä olen ihan huono. Ei yhdeksänpistekuusi riitä mihinkään. Miksen ole niinkuin muut, kaunis ja viisas, miksimiksi.
Muistan joskus kesällä kirjoittaneeni, kuinka pelkäsin sitä, miten muutto ja koulupaineet vaikuttavat syömishäiriööni ja sen paranemiseen. No, pelkäsin aiheellisesti, sillä juuri nyt haluaisin vain laihtualaihtuaoksentaalaihtuakuihtua ja olla joku muu. Alemmuuskompleksi iski minuun sellaisella voimalla, suoraan rintalastan alle keskelle villisti hakkaavaa sydäntä, minä haluaisin vain pois täältä vaikka rakastankin sitä miten Töölönlahti iskee minulle silmää valoillaan kun katson ulos pisaroiden läpi pimeään ja itken. Usko itseensä horjuu silti, huojuu, huojuu vain kunnes romahtaa. Ja minä pelkään ja pelko tekee minut sairaaksi.
Tämä oli kai sitten niitä huonoja päiviä?
nukkua pois nämä tummenneet kyyneleet
anna mun kävellä ne kadut uudelleen
ota pois tämä kipu, päästä vapaaksi ihminen
mutta vapaa ei ole koskaan ja kipukin on ikuinen
hirmuisesti halauksia sulle pienokainen <3 ei laihuus ole sen arvoista.
VastaaPoistaVoisinpa sanoa jotakin, mikä sais sut tajuamaan sun oman kauneuden ja ainutlaatuisuuden, sen kuinka ihana ja täydellinen sä olet. Ihana, täydellinen ja yhä rikki. Voisinpa pyyhkiä sulta kaikki muistot tästä paskasta, repiä koko julman valkoluisen tarinan sun elämästä.
VastaaPoistaMutta sielunkin haavat paranee. Vaikka ei uskoisi, niin niin ne tekee. Pitää vaan jaksaa taistella niiden kanssa, yhdessä haavojensa ja niistä tihkuvan punaisen veren kanssa. Pyyhkiä veri pois uudelleen ja uudelleen ja vaihtaa laastarit uudelleen ja uudelleen, kunnes siihen tulee rupi. Ja sitten pitää odottaa, että sekin paranee, olla koskematta siihen ja odottaa, että se on enää valkoinen arpi iholla. Ja silloin sitä voi katsoa, katsoa mitä jätti taakseen. Arvet on ja pysyy, jotkut koko elämän, mutta arvet on arpia eikä arvet vuoda verta.
Olet ihanan täydellinen ja me niin nähdään vielä joskus. Mäkin haluan nähdä Töölönlahden valot ja haluan viedä sut täällä niitä metsäpolkuja pitkin jotka johtaa Aslanin haljenneelle uhrikivelle.
Joten pärjää ja jaksa ♥
Tästä tulee lyhyt kommentti koska on aamu ja kiire, mutta
VastaaPoistaTodellakin ansaitset sen ja paljon enemmän. Ja sä olet kaunis, muttet ehkä onnellinen, kun et tajua omaa kauneuttasi. Vielä joku päivä sekin tietoo iskee sua, usko pois. Vielä joku päivä ymmärrät, kuinka ihanat olet.
Ja mä menen sinne, koska sä sanot että mene, mutta mun hiukset on liian lyhyet kiharrettaviksi olkapäille, joten pistän hameen ja juon vähän ja en tanssi koska en osaa mutta yritän pitää hauskaa. ♥
vielä me sitä teetä päästään lipittämään yhdessä ♥
Kaunis blogi ja kaunis olet myös itse <3
VastaaPoistaTurhan tuttuja ajatuksia ja upeasti osaat niistä kirjoittaa. Voimia taipaleellesi <3