16. tammikuuta 2011

Muistin jälleen kantapään kautta, miksen syö punaista lihaa. Vanhemmat valmistivat perinteisesti sunnuntain kunniaksi isomman päivällisen, sisäfilee uuniperuna wok-vihanneksia salaattia, ja vaikka koko aterian kalorimäärät tuskin ylittivät neljääsataa, olo on kuin olisin nielaissut alasimen. Olen kylläinen ensi kertaa luoja tietää kuinka pitkään aikaan. Vatsaa kivistää, olo on niin raskas, että haluaisin vain käpertyä kokoon ja ryömiä piiloon, syvälle sammaleeseen (tai vaihtoehtoisesti oksentaa kunnes veret virtaavat vuolaasti pitkin turmeltua vartaloani, mutta ei, minä olen lopettanut).


You know you're the reason that I felt alive out here, so alone I'm waiting for my chance to disappear, The Narrative laulaa ja minä en tiedä, ajattelisinko Häntä vai nälkää. Lumi sataa päälleni hiljaa ja minä kuulen kuolleiden sielujen naurun, kuin pianomusiikkia autioissa tanssisaleissa, kuiskauksia, punaisia aarrekarttoja valkoisessa ihossa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti