Toiveita

Taas vierähti kuukausia, vuosia siitä, kun viimeksi kirjoitin. Ehkä inspiraationi kumpusi aina vain epätoivon huurteisesta pinnasta sydämellä, sillä nyt kun asiat ovat periaatteessa ehkä mahdollisesti ihan hyvin, en saa enää sanoja lauseiksi. Niin, kaikki on hyvin, pääsin yliopistoon ja muutamme Myrskylinnun kanssa pian pohjoisempaan, uusia tuulia ja jännityksen pyörryttävä into rintalastassa. En ole oksentanut, en paastonnut, vain inhonnut kehoani samalla passiivisella tavalla kuin jo pitkään. Olen tehnyt töitä ja matkustanut ja oppinut paljon välivuodestani. Ei sen kummempaa. Elämä rullaa eteenpäin, ja enimmäkseni olen ihan okei. Tämä blogi ei ole koskaan tuntunut kaukaisemmalta, mikä lienee ihan hyvä asia.

Se, mikä ei ole hyvää, on se miten poissa olen ollut. Poissa sinun elämästäsi, pieni pisamainen vesikeijuni. Olen seurannut elämääsi etäältä, iloinnut ilojasi ja surrut surujesi vuoksi, mutten vain ole kyennyt tuomaan sormiani näppäimistölle kommentoidakseni. Viimeviikolla kävelin Tampereen katuja ja toivon näkeväni sinut jossain, kadunkulmassa tai kahvilassa, puun varjostamalla puistonpenkillä. Enää en löydä blogiasi, enkä tiedä miten ottaisin yhteyttä ja olen huolissani.  Haluaisin kuulla sinusta, ja jos vain haluat antaa poissaoloni anteeksi ja ehkä vielä joku päivä taas keittää teetä pakastemarjoista tai juoda siideriä bussipysäkillä, olisin ikionnellinen. Toivon, että luet tämän. Toivon, että kaikki on hyvin.

Toivon, että elokuu tuo mukanaan auringon.