20. tammikuuta 2011

Haluaisin kirjoittaa itselleni kirjeen, jossa kerron vereen tahrattua omatuntoani helpottavia tosiasioita. Yksi epäonnistunut päivä ei lihota, tuhannella kilokalorilla laihtuu, kukaan ei oikeasti katso minua inhoten jos näkee minun syövän, kovin moni ei pidä melkein-alipainoista (vihaan vihaan vihaan) lihavana, oksentaminen ei paranna asioita. Mutta minun päässäni seireenit laulavat pilkkalauluja soihdut meriveden läpi hohtaen, ne uivat lähemmäksi ja tunnen, kuinka sääriäni peittävät punarihmaiset tarinat katoavat syvänsinisiin verenpurkaumiin.


Minun ei pitänyt enää vajota, minun piti lentää, minun ei pitänyt syödä vaan kadota, miksi minä en osaa, miksi miksi miksi. Pää on pakko pitää ylhäällä, haukon jäätävää yöilmaa keuhkot pakahtumaisillaan ja tajuan, että nyt on taisteltava lujemmin kuin koskaan ennen. Virhe seuraa virhettä, ja mitä pitempään annan tämän jatkua, sitä suuremmalla todennäköisyydellä romahdan täysin, hukun. On taisteltava.

Eilen tuhatkaksisataa kilokaloria, tänään kahdeksansataa. Vihaan itseäni niin paljon.

2 kommenttia:

  1. Kahdeksansataa on kaunis luku, usko minua. <3 Ja heti kun jostain saan osoitteesi nyhtäistyä, kirjoitan itse sinulle sellaise kirjeen. Sinä olet niin pieni ja kaunis, varjokaan ei enää tapaile maan pintaa, olet niin korkealla. <3

    VastaaPoista
  2. Nuo kursivoidut kohdat ovat täysin totta.

    Kiitoksia kommentista. <3 Mukavaa kuulla, että pidät blogistani. Ja ah, 30STM, lempibändini, suuri rakkauteni - pidän siis muustakin kuin pelkästään lyriikoista. :'D

    VastaaPoista