14. tammikuuta 2011

Hetkittäin tuntui, että menetän kontrollin - kaksi haarukallista pastaa, vähän kermaista lohikastiketta, muffini. Pelkäsin. Sitten löysin itseni sanomasta ei jäätelölle, suklaalle, sokerimehulle ja salsanachoille.

Olen aika ylpeä, mutten uskalla hengittää. Tasapainoilen reunalla paratiisin ja helvetin välimaastossa (kumpi puoli on kumpi, sairas elämä terve elämä en minä tiedä), ja yksikin tuulenpuuska, ja olen mennyttä. Sitä en halua enää.

Jos kaikki menee hyvin, minä olen pian kaunis ja pakenen ensi syksynä Helsinkiin. Päättötodistuksessani yhdeksiköt nauravat kymppien seassa kuin irvokkaat tanssijat jostain vanhasta maalauksesta, ja minä tulen jättämään taakseni tämän pohjoisen kylän, jossa kukaan ei hymyile tai katso silmiin. Suuntaan lukioon, hyppään tulipisarana tuntemattomaan, uuteen kaupunkiin, uuteen alkuun. Ajatus on helpottava.


Haluan sukeltaa, syvemmälle kuin koskaan ennen.

2 kommenttia:

  1. Kumman puolen haluatkaan sitten lopuksi, tiedän että pysyt siellä. Olet niin vahva, kaunis ja vahva sinä, olen kateellinen.
    Ehkä tulen joskus katsomaan sinua Helsinkiin, jos haluat. En tietenkään edes astu sinnepäin, jos et tahdo.

    Sukelletaan samaan aikaan <3 Pidätä henkeäsi, kasvatetaan kidukset <3

    VastaaPoista
  2. Käsikädessä pohjaan, pieni, ei nousta koskaan. Ja sinä saat tulla Helsinkiin vaikka joka ikinen aamu ja ilta ja iltapäivä ja yö, jos haluat. <3

    VastaaPoista