Minusta on tullut tuntematon, itkuinen hermoraunio, eivätkä rakkaani pysy perässä, vaikka juoksevat yötä päivää jalkapohjat okapensaiden naurusta verillä. He yrittävät, antavat anteeksi, jaksavat, ovat kärsivällisiä, ja minusta tuntuu pahalta, niin pahalta heidän puolestaan. He rakastavat minua, enkä halua olla enää taakka; se, josta huolehditaan, haluan olla se sama ihminen, joka kesäyönä heitti vaatteet hietikolle ja juoksi kiljuen veteen, vilpittömästi iloisena. Haluan olla jälleen vilpittömästi iloinen. Haluan olla heidän ystävyytensä arvoinen.

Minä olen hukassa.