24. maaliskuuta 2011

Sain juuri päivittäisen stressi-itkupuuskani laantumaan, ja nyt vain istun tässä, ajatus ei kulje. En oikein tiedä mitä pitäisi kirjoittaa.

Tavallaan tuntuu kuin sisällä olisi viime viikot palanut kaksisataatuhatta pienenpientä katulamppua, jotka joku olisi tänään aamuyön hämärissä kääntänyt pääkatkaisimesta sammuksiin, pyyhkinyt öljyiset kädet kapeiden reisien läpikuultavaan ihoon ja naurahtanut ihan hiljaa, "c'est la vie" ja kevyet leijailevat askeleet katupölyn yläpuolella, pois, näkymättömiin.


Mietin, tuleeko minusta koskaan tasapainoista, onnellista, normaalia, jotain muuta kuin hallitsemattomasti eteisen lattialla nyyhkyttävä hermoraunio, rikkinäinen hymy ja punaisia enkelipisaroita lonkkaluilla. Ihan mitä tahansa muuta.

1 kommentti:

  1. Voi sua, anteeksi kun en oo taas hetkeen kommentoinut. Olen pahoillani, anteeksi.

    Susta tulee vielä onnellinen, mä tiedän sen. En tiedä mitä kautta, miten kummassa, enkä tiedä normaalista, mutta se ei ainakaan mun ihanteisiini kuulu. Etkä sä ole normaali, sä olet elodie, pieni, ihana, kaunis, kullatuin enkelinsiivin ympäriinsä lentelevä elodie, keijujen kuningatar ja ruusujen kesäinen tuoksu. Sä et ole normaali, sä olet sä, ja vaikket nyt olisi onnellinen, ei sade jatku koskaan ikuisuuksiin.
    Ei hätää, kaikki kääntyy vielä joskus hyväksi.

    Rakastan sua, kultapieni ♥

    VastaaPoista