Välillä tuntuu kuin pääni sisällä olisi menossa päättymätön varjoteatteri, jossa tummina hahmoina vaeltavat hyeenat ja valosta lentoon yrittävät pikkulinnut kiertelisivät toisiaan ajatusteni pitkillä käytävillä, peittäisivät toisiaan alleen, repisivät kappaleiksi, erkanisivat ja ottaisivat pian taas yhteen. Minä en tiedä mitä haluan, mutta sen  minä tiedän, että olen viimein takaisin siellä mistä minun piti lähteä lopullisesti jo kauan sitten.

Tahdonvoima, kontrolli ja motivaatio lipsuvat edelleen sinertävien sormieni välistä kohti hyisenä vellovaa valtamerta allani, mutta minä en uppoa enää, käyn ehkä pinnan alla ja vedän saastaista vettä keuhkot täyteen kerran tai kaksi, mutta nousen uudestaan, en huku enää niihin sekaviin päiviin jotka vain jatkuvat ja jatkuvat ilman tarkoitusta, harmaansekaista ja tahmeaa, ei enää koskaan. Minä haluan elää.