Päivä meni niin hyvin, vain omena ja luumu ja se siitä, mutta sitten äiti tilaa kiinalaista, istuttaa pöytään koko perheen, happy family dinner ja minä melkein itkin kun lusikoin sitä valkoista riisimössöä suuhuni. Ja ihan kuin se ei olisi jo riittänyt, jälkiruoaksi panna cotta -jäätelöä - käteni tärisivät, kun valvovien silmien alla näykin lusikallisen toisensa jälkeen ja tunsin, miten rasva kohisi kehossani, pyöri ympäri ja ympäri etsien sopivaa laskeutumispaikkaa ja upottautui lopulta reisiini, kylkiini, vatsaani. Ihon alla on liian kuuma ja kädet hikoaa, olen ruma ruma rumempi kuin ikinä.

Koko päivän kalorit ehkä 1300? 1400? En tiedä, vihaan ravintolaruokaa jonka yhteydessä ei kerrota ravintosisältöjä. Vihaan muuten myös harmaana matalalla roikkuvaa taivasta, jäätävää tihkusadetta, sitä kun farkkujeni tuumakoko on nykyään 26" ja itseäni näin ihan yleisesti. 

Eilen oksensin tomaattikeittoa ja hapankorppua hysteerisesti itkien, vessan lattia oli punaista ja valkoista ja silmissä sumeni kun nousin haparoiden ylös katulamppujen valaistessa peilikaapin ovet. Sieltä katsoi takaisin kumarassa kulkeva hirviö, silmät punaisina ja kasvot turvonneina, hämmentynyt, pelokas, epätoivoinen, kamala. Se en ole minä, minähän olen se villivadelman lehdillä istuva kesäkeiju, vaaleat hiukset ja läpinäkyvät raajat, enkö olekin, olenhan, miksi en? Itkettää. En jaksaisi tätä elämää tällaisena.

Mutta siksi jatkankin. Jos pysyn tarpeeksi vahvana, tuloksien on pakko näkyä, ihan pakko. Ensi kesänä me lennämme Julietin kanssa valkoisten hiekkarantojen luokse, ja minä vannon, että olen yhtä laiha kuin hän, kaunis ja itsevarma, haluan punaiset röyhelöbikinit ja aidosti hymyilevät silmät, haluan olla niinkuin ne kaikki muutkin, onnellinen ja ylpeä itsestäni. Ryhdistäydyn kyllä. Tiedän, että elämällä on minulle niin paljon enemmän annettavaa kuin tämä kiristävän täysi vatsa ja peilikuva, jota kukaan ei halua katsoa.

Odile istuu jälleen siinä vieressä, istuu sängyllä ja katsoo kun minä yön pimeydessä herään herätyskellon hiljaiseen soittoon ja laskeudun lattialle, "vielä muutama, kultaseni, vielä muutama" ja minä teen neljännen vatsalihassarjan. Hän on ihan ennallaan, käsivarret kuin valkoista paperia ja lapaluiden kaari kuunvalossa hohtaen, mustissa silmissä vaativa katse ja huulilla hymy kuin veripisaroita; hän on kaunis, kauniimpi kuin kukaan. Ja hän tietää sen. Odile kävelee minun kanssani päivät, istuu hiuksiani silittäen  äidinkielen luokassa viereisessä pulpetissa, kuuntelee ruokaa huutavaa vartaloani vahingoniloisesti hymyillen ja tarvittaessa painaa pääni jääkylmään avantoon, pitää siellä kunnes huudan ja hukun ja tulen järkiini ja päästää sitten jatkamaan sitä, mitä varten minä hänet aikoinaan loin. Hän ei ole luovuttanut minun suhteeni, enkä minäkään ole.

Tälläkertaa minä aion voittaa.