Tänäänkään ei ollut hyvä päivä, taivas oli harmaa yläpuolella ja metroaseman seinä tuntui viileältä selkää vasten, hengitä hengitä hengitä nyt hyvä ihminen, minä jaksan hymyillä koulupäivät mutta kotiin tullessani olen jo raunio. Äiti sanoi että on huolissaan ja minulla on uskomattoman huono omatunto nyt, mikä oikeus minulla muka on tähän täysin voimattomaan oloon, kaikki muutkin jaksavat, huomenna juoksemme peltoa ympäri tuhatviisisataa metriä ja kello ei anna anteeksi ja minä tiedän jo nyt olevani heitä kaikkia huonompi. Jälleen. En halua mennä, mutta mitä muutakaan voin. En vain haluaisi taas nähdä, kuinka kauriinjalat ja vaaleat poninhännät ylittävät maaliviivan ainakin kaksi ja puoli minuuttia ennen kuin saan raahattua valtavan, kömpelön ruhoni loppuun asti.

Löysin vihdoin vaa'an. Seisoin sen edessä, tuijotin kylmää lasipintaa varmaan viisitoista minuuttia mutta ei, en uskaltanut. En vielä. Tänään olen kuitenkin syönyt ihan varmasti alle 700 kilokaloria (leipä ilman päällisiä, luumu, omena, pala kananrintaa, salaattia) ja vaikka se tuntuu ihan hirveän paljolta, tiedän, että suunta on oikea. Huomenna taas vähän vähemmän. Pelkään silti ihan järkyttävästi, että BMI:ni on nykyään yli 21.


Scandinavian Music Group soi ja minä tuijotan ikkunalasin pintaa, pitäisi lukea mutta en minä jaksa, en minä jaksa enää. Minulla on paha olla, odotan vain että äiti palaa lenkiltä jotta voin käpertyä hänen turvalliseen syliinsä, olla taas ihan pieni ja viaton, sulkea aivot pois ja yrittää olla ajattelematta huomista nöyryytystä ja leikkiä että kaikki on ihan niin kuin ennen.