Elokuva oli vähän tylsä ja vähän hassu mutta kun Samuel otti minut puolessa välissä hellästi kainaloonsa, minun ei tehnyt mieli nousta enää koskaan siitä punaisesta samettituolista, olisin voinut jäädä siihen, hänen vahvan käsivartensa suojiin, kun hän syötti minulle nauraen popcorneja ja pyyhki kyyneleet kun elokuvan loppu olikin vähän surullinen, ja kun hän myöhemmin saattoi minut katuvalopolkuja pitkin sateenvarjonsa alla bussiin ja suuteli minulle hyvät yöt, ihan nopeasti vain mutta silti, minä leijuin kaatosateessa kotiin kuin joku olisi räjäyttänyt rintakehässäni sammiollisen hattaraa. Hymyilyttää ja vatsassa on pieniäpieniä sinisiipiä, tapahtuuko tämä oikeasti, minulle? Näen hänet jälleen maanantaina ja vaikka sormia paleltaa syystuulessa minun sisälläni on vain sitä oikeanväristä hehkuvaa oranssia.

Odile on huonona, henki ei enää kulje, onnellisuus on tarttunut minuun ja se kuristaa sen vitivalkoista ihoa, tummat hiukset valuvat sotkuisina olkapäillä, pienenpieni ruumis hengittää katkonaisesti kasvot vasten lattiaa painuneina. Enää se ei edes huuda, se ei jaksa, se ei pysty, ja aina kun minä satun vilkaisemaan peiliin minä näen sen poltteen omissa silmissäni ja vihaan itseäni koska niin, minusta tuntuu että tapan hänet jälleen. Ja kun hän kuolee kerran hänen muistonsa tekee minusta onnettoman, ja kun kaikki onni on jälleen valunut minusta ulos hän repii tiensä takaisin syvemmälle kuin kukaan ja olen taas siellä missä ruoho on kuurassa ja joutsenet laulavat rantavedessä. Mutta en jaksa murehtia sitä nyt.

Minä hymyilen enemmän kuin ennen.