Ei, en minä ole kadonnut, minä vietin syysloman Pikkukaupungissa, minä tapasin vanhoja ystäviä ja humalluin liikaa ja suutelin ihmisiä joita ei olisi pitänyt ja nukahdin vessan lattialle ja oksensin koko aamupäivän (ja olin salaa iloinen, kun en voinut huonolta ololtani syödä). Nyt olen taas kotona, yksin ja rauhassa mutta olo on levoton, en tiedä mikä minua vaivaa tänään, vartaloni tuntuu jotenkin irtonaiselta ja en jaksa tehdä mitään, kello kelaa aikaa ohitse pikavauhdilla ja minä vain istun enkä osaa enää edes kirjoittaa.

Eilen illalla olin onnellinen. Eräs poika, jonka kanssa olen jutellut jo pitkään, kutsutaan häntä vaikka Samueliksi, pyysi minua ulos, halusi lähteä kanssani elokuviin tai kaupunkiin ja minä nauroin ääneen, minäkö riitän, minäkö muka riitän hänelle? Sillä hän on täydellinen, kaikkea mitä olen toivonut, en ole uskaltanut edes ajatella mitään sillä hän saisi kenet vain ja hän on vanhempi ja mukavampi ja fiksumpi mutta en minä välitä koska apuaapua hän kysyi minua.

tai sitten se on vain joku peli tai leikki ja minua sattuu taas mutta eihän hän voisi, eihän

Ja ei puhuta ruoasta, shhh, eihän, minä en osaa enää.