Viimeiset kolme päivää ovat olleet täynnä ruokaa, itseinhoa ja alkoholia. Minulla on silti ollut kai ihan kivaa ja kaikki on kai ihan hyvin ja maanantaina minun on ihan pakko kerätä taas langat omiin käsiin ja aloittaa elämään taas niinkuin pitää. Odile on pettynyt ja murjottaa jossain näiden kaikkien rasvakerrosten alla, en kuule sen ääntä kunnolla, se huutaa ja repii ja puree mutta ruoka vie sen voimat eikä se saa kehoani tottelemaan. Mieli voi kuitenkin joka haarukallisella huonommin ja hän sanoo että ansaitsen sen, senkin lihava laiska lehmä, sinä todellakin ansaitset sen. Eilisissä juhlissa Ruskatyttö istui vieressäni ja kertoi kuinka oli vielä vuosi sitten minun kokoiseni ja minä katsoin hänen reisiään, jotka olivat pohkeideni levyiset ja joiden väliin jäi rako kun hän kurkotti pöydältä lightsiideriään. Laskuhumala tuli nopeammin kuin yleensä ja minä istuin sohvalla jalat sylissäni, katsoin heitä ja taistelin väsymystä vastaan, mieli oli jotenkin kankea ja raskas ja Ruskatytön selkärangan kaari piirtyi topin läpi kun hän kertoi, ettei voi syödä kuin humalassa, kuinka vaaka näyttää joka viikko kilon vähemmän. Ja hetken oli hiljaista.