5. lokakuuta 2011

Eilinen meni hyvin (söin vain sen illallisen vanhempieni kanssa, 300 kaloria), mutta tänään kävelin penkin alle menneen ruotsinkokeen jälkeen keittiöön kuin jonkinlaisessa transsissa ja aloin voitelemaan leipiä. En tiedä mikä minuun meni, en tuntenut jalkojani ja huimasi ja kaikki oli vain harmaata sumua, kädet toimivat ilman käskyä, pääni sisällä oli niin hiljaista että teki mieli huutaa, en ollut siinä, minun mieleni ei ollut siinä. Yksi, kaksi, kolme leipää, jossain vaiheessa menin laskuissa sekaisin, minä vain istuin ja söin söin söin söin kunnes tajusin mitä tein ja lopetin. Ahdistus iski sillä sekunilla, kun palasin todellisuuteen, mahaan sattuu ja oksennus nousee kurkkuun ja tiedän, että minun ei tarvitsisi kuin kumartua vessanpöntön ääreen ja tämä kaikki olisi hetkessä ulos minusta. Mutta ei, se olisi vain epäonnistumisen tuplaamista, oksentaminen on naurettavan typerää enkä aio sortua siihen enää. Jälkeenpäin uskaltautuessani laskemaan pussista kadonneita leipäpaloja huomasin kuitenkin, että söin melkein 800 kalorin edestä. Kerralla. Pelkkää leipää.

Harmittaa.

terveisin elodie kello 12.58

2 kommenttia:

  1. freckles5. lokakuuta 2011 klo 20.23

    Kiitos metrikommentistasi. ♥
    Viimeisessä lauseessani "pistän veitsen pois ja vien ne aamulla keittiöön" tarkoitinkin, että yritän lopettaa. Suoraan sanottuna, uskon että tulen vielä viiltämään, mutta yrittäminen johtaa uuteen yritykseen kunnes tarpeeksi monen yrityksen kautta (jos kieltäytyy sitkeästi olemaan luovuttamatta) onnistumiseen.

    Tuli tosi tuskaisa olo puolestasi, kun luin tuon osan, jossa kerroit pienestä elodiesta koulun katolla. Haluaisin vaan halata sinua ja paijata arpia ja sanoa, että ne ovat okei. Niin kauan kuin ne ovat vaaleat eivätkä vuoda enää uudestaan punaisia veripisaroita, ne kertovat siitä että sinä olet vahva ja ihmeellinen, että selvisit. Että sinä olet mieletön, koska vaikka on ollut vaikeaa, sinä et suostu luovuttamaan. Ihailen sinua.

    Heitä leipäpussia kengällä, ja paskat, heitä Odileakin kengällä! Sinä olet niin vahva tyttö, olen niin järkyttävän ylpeä sinusta. Vaikka noin saatoitkin syödä niitä, niin sinä lopetit. Lopetit, katsoit, tarkistit, laskit, otit kontrollin takaisin pieniin marmorikäsiisi. En itse olisi ikinä pystynyt siihen.
    Ja heitä saman tien niitä 800:aa kaloriakin kengällä, sillä paskat niistäkin, elimistösi kuluttaa ne helposti pois.

    Sinä olet niin ihana, ja tiedä, että minulla on joskus ihan kauhea huoli sinusta, sellainen oikein, että ajatukset surisevat kuni mehiläispesä.
    Muista syödä tarpeeksi, älä rääkkää itseäsi äärirajoille.

    Olet rakas ♥

    VastaaPoista
  2. freckles6. lokakuuta 2011 klo 9.37

    Tottakai kommentoin, tottakai nouset. Ja jos et itse, nostan sinut syliini ja kannan pois upottavasta hangesta. Värjötellään hetki kuusen alimpien oksien alla, minne tuuli ei pääse, ollaan kuin menninkäiset talvisessa metsässään. Ja sitten jatketaan taas, kun ollaan hetki levätty ja kerätty voimia, ja minä autan. Kannan sinut vaikka ylös asti, jos se sitä vaatii, jos niin haluat. : )

    Olen varma, että sun hiuksesi on ihan upeat, ja että loppu tyttökin näyttää suoraan kevään ensimmäisistä kukista ja syksyn punaisimmista lehdistä karanneelta keijukaisolennolta.

    Itse olet tosi ihana pikkainen ♥

    VastaaPoista

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)