Takana on pari tuhannen kalorin päivää ja olo on vähän turvonnut, pehmeä, epämiellyttävä. Huomenna minulla on kuitenkin vapaapäivä (koeviikko jatkuu vielä keskiviikkoon), hiljainen asunto ja koko päivä aikaa lukea ja jumpata ja olla syömättä ilman, että kukaan vahtii. Siksipä otan huomenna metron keskustaan, käyn ostoksilla kuulokkeet korvilla, sovitan polviin asti valuvia neuletakkeja ja ostan kupin mustaa kahvia siitä pienestä kuppilasta jossa on tammipöydät ja istahdan ikkunan viereen katselemaan ihmisiä. Enkä syö ennen kuin iltaruoan vanhempieni kanssa, tai niin, ehkä viivyt pidempään etkä syö sitäkään, kultaseni, Odile kuiskuttaa kaulaani vasten ja ajatus tuntuu houkuttelevalta. Katsotaan, minä vastaan, katsotaan huomenna, ja hän hymyilee vähän.

Minä olen tehnyt elämästäni harmittoman leikin ja yritän vain unohtaa että pelissä on kaikki. Tasapainoilen ohuen seitin päällä peilityynen lahdelman yllä, pieniä askelia, minua pelottaa vähän vaikka pohjalle on pitkä matka mutta lihavathan putoavat nopeammin.