2. lokakuuta 2011

Tänään 200 kilokaloria lohifileestä ja wok-vihanneksista. Kaksisataa, vain kaksisataa, vaikka kävin elokuvissa isolla tyttöporukalla ja he söivät söivät söivät koko sali leijui toffeen ja salmiakin tuoksussa ja ruokaa oli joka puolella, popcornia ja tarjouksia, "haluutko?", "en mä, kiitti", kädessä avaimet ja pullollinen Coke Lightia. Elokuva oli hyvä ja minä nauroin ja vähän itkinkin ja olen syönyt viimeksi kymmenen tuntia sitten eikä minulla ole lainkaan nälkä. Olo tuo mieleen muistoja viimetalvelta, tätä minun marraskuuni oli, minä muistan jälleen ja vaikka pelottaa milloin se kuuluisa breakdown tulee minä en voi kuin olla onnellinen.

Huomenna on sunnuntai ja sunnuntait ovat vaikeita, mutta annan itselleni luvan syödä jos on pakko, ei siihen kuole mutta vapaaehtoisesti et koske mihinkään ethän varmistaa Odile ja minä lupaan. Rehellisesti. Koska hahaha, en minä tarvitse ruokaa, en minä tarvitse mitään muuta kuin Helsingin kadut ja syksyn ja ystäväni ja päätösvaltani omaan kehooni. Mutta silti, ei syöminen tapa, pitää muistaa, ei saa ottaa liian vakavasti tai hukun taas avantoon ja romahdan ja suurenen ja keijumetsän suo vain odottaa oikeaa hetkeä repiäkseen minut pimeään. Odottakoon rauhassa. Sillä minä elän.

Ihanaa, rauhallista sunnuntaita, pienet. 

ja psst, tämä on sadannes kirjoitukseni ja minä olen takaisin siellä minne kuulun.

3 kommenttia:

  1. Kiitos kommentista ja kiitos viimeyöstä ja kaunista sunnuntaina aurinkokeiju ♥

    VastaaPoista
  2. En osaa sanoa mitään... Kiitos kommentista, ihan älyttömän paljon. Jos hoen sanaa kiitos tarpeeksi, se menettää merkityksensä nyt, koska ei helvetti KIITOS KIITOS KIITOS.
    Sä olet liian ihana, liian kiltti ja liian kaunis, ja mä olen etuoikeutettu kun saan kulkea sun kanssasi täällä pakkasessa. Kiitos kaikesta pikkuinen keijukaiseni, kiitos niin paljon.
    Halauksia ♥

    VastaaPoista
  3. Kiitos.
    Maailma näyttää taas hetken verran vähän selvemmältä, mustien keijujen lammen usva väistyy tieltä, sinä ohjaat minut kädestä pitäen takaisin mutkittelevalle polulle. Näytät jokaisen askeleen hennoilla sormillasi, osoitat mihin jalkani asetan, mihin seuraavan, tätä tietä. Ja olen niin kiitollinen siitä, että aina jaksat korjata harhailevaa lasta.
    Minä lupaan, että kun sinä ehkä joskus (toivottavasti et) meinaat eksyä mustiin lampiin, sukeltaa pinnan alle ja jäädä sinne hukkuneeksi enkeliksi, minäkin pelastan sinut. Lupaan olla siellä kuten sinä olit ja olet minulle, lupaan osoittaa hentoisille paljaille jaloillesi ne kohdat polulta joissa neulaset eivät pistele.

    Lokakuusta tulee kaunis ♥
    Halauksia ♥

    VastaaPoista