9. joulukuuta 2011

Ulkona tuuli hakkaa ikkunoita ja taivas putoaa huutaen, itkien alemmas. Minä katson peiliin, katson takkuisia hiuksia, edelleen punoittavia poskia, tunnustelen kylkiäni ja vatsaani joita Samuelin kädet pitelivät hellästi ennenkuin hän hetki sitten juoksi sateessa bussipysäkille, käyn vartaloni läpi senttimetri kerrallaan ja ymmärrän, kuinka paljon vihaan sitä. Vihaan vihaan vihaan joka ikistä kohtaa siinä. Vihaan käsivarsiani, rintakehääni, rintojani, kylkiäni, selkääni, lantiotani, reisiä, pohkeita, sormia, ihan kaikkea, minua itkettää ja on liian hiljaista ja minun rintalastani sisällä on vain tyhjää kun hän on poissa.

Se on jotenkin niin omituista, niin omituista tuntea kuinka kaikki loksahtaa paikoilleen kun Samuel on lähellä, me makaamme sängyllä ja nauramme ja suutelemme ja kun vatsani murisee ja hän kysyy olenhan syönyt, minä olen rehellinen ja haen voileivän keittiöstä. Tuosta vain. Mutta jotenkin kaikki on väärin silloin kun hän ei ole tässä. Minulla ei ole oikeutta olla, tuntea, ajatella, minulla ei ole oikeutta syödä ilman häntä. Sillä jos Samuel oikeasti pyytäisi, minä söisin vaikka kaikki maailman pizzat ja hampurilaiset, söisin silmääkään räpäyttämättä. Sillä eihän tässä ole enää muuta järkeä kuin hän. Kun näen Samuelin selän katoavan hämärään, sydämeni täyttää samalla sekunnilla jääkylmä vesi, punaista ja siniviolettia ääriään myöten, epätieto ja ahdistus minä teen kuitenkin jotain väärin ja tämä oli viimeinen kerta kun hän haluaa nähdä minut. Yritän päästä näistä ajatuksista eroon, mutta huomaan, että asian hiljalleen sytyttämät kipinät kytevät jo jossain pinnan alla. Hän ei voi ymmärtää, miksen anna hänen koskea enää niinkuin ennen. Hän ei voi ymmärtää, miten vaikea on tuntea hänet iholla ja miettiä, miten minä tahraan hänen kokonaisvaltaisen täydellisyytensä. 

Olen mielettömän ylpeä Ruskatytöstä, mielettömän ylpeä mutta niin kovin peloissani siitä, miten oma tilanteeni mahdollisesti vaikuttaa häneen. Hän kaunistuu silmissä ja yrittää niin ihailtavan paljon, että haluaisin suojella häntä kaikelta tältä, antaa hänen parantua rauhassa, antaa hänen elää sitä elämää mitä hän ansaitsee. Toisaalta vain haluaisin puhua hänelle kaikesta tästä, sillä kukaan ei tiedä, en ole kertonut tilanteeni huonomisesta (sitäkö tämä on?) kenellekään. Haluaisin niin paljon kertoa. Mutta toisaalta sisällä riehuu syyllisyys sillä mikä oikeus minulla on valittaa, lenkille lihava lehmä juokse juokse sinä et ansaitse muuta.

Olen käynyt salilla tällä viikolla joka päivä. Menen huomennakin. Ja ylihuomenna. Ensi kesään mennessä minä en enää joudu pesemään käsiäni kymmentä minuuttia ennenkuin vastahakoisen anellen annan Samuelin syleillä minut pois, en halua enää olla likainen ja liikaa. 

Niin paljon asiaa, niin vähän sanoja. Tavallaan haluaisin pois mutta iltapäivällä satoi jo lunta.

2 kommenttia:

  1. Haluan tulla sinne kannattelemaan taivasta, kunpa voisin, kunpa Samuel voisi silloinkin kuin ei ole vierelläsi. Sellaista syytä, että Samuel lähtisi SINUN takiasi ei olekaan. Sinä et tahraa Samuelin täydellisyyttä, vaan teet hänet vielä täydellisemmäksi jos sana täydellinen on oikeasti olemassa.

    Kerro siitä jollekin, minä rukoilen että kerrot, jos ei Ruskatytölle niin vaikka Samuelille tai jollekin joka ymmärtää, koska sitä kaikkea ei ikinä kannata pitää sisällään, niin että se yksin voi kuiskailla valheita korviin, niin ettei kuule ollenkaan totuutta.

    Olen onnellinen että saan taas kuunnella kauniita sanojasi, mutta ethän palaa Odilen luokse, ethän? Halauksia keijukainen, olet pieni ja kaunis ja ihana, näkisitpä tuon totuuden peilistä itsekin ♥

    VastaaPoista
  2. Itku ei ollut edes senttimetrien päässä, ei edes millien, kun luin sinun ihanan kommenttisi ja sen jälkeen tämän postauskesi.
    Mitä antaisinkaan, että tuo voisi olla totta? Kuulostaa ihan joltakin ihmemaalta, taivaalta...

    Mutta nyt sinuun, sinun huoliisi ja tekstiisi. Minäkin haluan ottaa kuvan sinusta ja näyttää sitten, miten ihmeellinen ja täydellinen olet! Mutta ei kameratkaan varmaan osaa sieluja tallentaa, eikä omasi edes mahtuisi filmirullalle. Liikaa tunteita, liikaa kauneutta edes kokoillan elokuvaan.

    En osaa sanoa niitä oikeita juttuja, joilla saisin olosi paremmaksi, anteeksi. Mutta usko, että sinä et tahri Samuelin täydellisyyttä, sinä itse olet täydellisyyttä hänelle. Hän on täydellinen kun sinä olet siinä.
    Sinä olet sinä, kaunis, ihmeellinen, älykäs, lahjakas, mielettömän ihana vaikka hän ei olisikaan siinä.

    Haluaisin vain halata sinua, maalata nenänpääsi samalla sinisellä jolla maalaan merta kaapin sisäoveen, nauraa sitten vedet silmissä, käpertyä yhdessä nukkumaan maalinhajuiseen huoneeseen ja kertoa kuinka olet maailman kaunein.

    VastaaPoista