Eilen kevät oli satanut tihkuna maahan, harmaaksi sulaneet lumikasat tervehtivät sunnuntaita kun istuin bussissa kohti Espoota, krapulassa ja itseinhon vallassa mutta silti hymyillen - sillä siellä minua odotti keijuni, se kaikkein kaunein ja pienin, ihana freckles maihinnousukengissään ja kesakoissaan. Päivä oli kaunis, puhuimme kaikesta ja kaikista ja nauroimme (ja minä itkinkin vähän, sillä freckles sanoo sen ääneen mitä minä en halua ajatella ja totuus sattuu vaikka tiedän että se on kohdattava) ja olimme välillä vain hiljaa, rivitalossa kaikui ja rintalastassa sulaa onnea. Pengoimme kaapeista teetä, laskimme pakastemansikoita yksi kaksi kolme kiehuvaan veteen, tutkimme kasvissosekeiton ravintosisältöjä ja söimmekin vähän; kolmekymmentä sadassa grammassa, mieti, kol-me-kym-men-tä. Viimeiset tunnit istuimme bussipysäkillä, kylmää omenasiideriä viileässä iltapäivässä, kummastuneita katseita ohikulkijoilta ja tupakansavu nousemassa kiehkuroina kohti valkeaa taivasta. Silloin, vatsassa 290 kaloria ja ilon perhoset, tuntui, että ehkä kaikki todella järjestyisi. Loppujen lopuksi, jotenkin edes. Hymyilin koko bussimatkan kotiin. Olet ihana, tiedäthän sen? ♥

Tänään takaisin entiseen, passiivista vihaa kaikkea kohtaan ja silti kai ihan kiva päivä Avan kanssa, en saa tunteista kiinni, en tiedä leikinkö suruni vai iloni, en tiedä mikä on totta ja mikä tuntemuksistani vain mielikuvitukseni tuotetta. Toisaalta olen uskomattoman väsynyt, en jaksa nousta aamuisin ylös tai opiskella, en jaksa olla syömättä ja laihtua, ei mistään ole hyötyä, en jaksa yrittää. Vain äidin surulliset kasvot mielessäni pitävät terän pois kädestä, mutta aamuvaikeuden jälkeen päivätkin menevät kuin siivillä; sumussa? Onni leijuu jossain lähellä, yritän tarrata kiinni mutta se lipsuu sormieni välistä, en saa otetta ja leijun tässä tragikoomisessa vuoristoradassa ja minä todella haluan pois. Haluan pysyviä tunteita, en onnea joka häilyy jatkuvasti pois ulottuviltani, en jaksa enää elää tunnottomana pumpulissa unohtaen samalla päivän iloiset hetket - jokin mustaa tunteeni, en tiedä mikä, minä olen sotku ja en pysy mukana omassa elämässäni. En minä kai ole onneton kuitenkaan, en tosiaan tiedä, en tiedä miltä tuntuu olla onneton. Tai onnellinen, tai rakastunut, tai pettynyt vihainen peloissaan riemuissaan, muistan etäisesti nuo kaikki mutten tavoita tunnelmaa; pelkään jatkuvasti, että kuvitellen itselleni tunteita peittämään niitä todellisia, salaliittoteorioita ja vainoharhaa mutta välinpitämättömyys on tappavaa, väsymys painaa henkitorvea, en tiedä, en tiedä.

Haluaisin puhua, mutten osaa vaikka yritän; haluaisin kirjoittaa siitä miltä tuntuu, mutta sanat eivät tule ulos oikein, eivät järjesty niin kuin tahtoisin, merkitykset muuttuvat ja punainen lanka katoaa jälleen. Miten voisin edes eritellä ajatuksiani, kun pään sisällä olen vain sotku joka ei suostu avautumaan?

(tätä minä haluan, en muusta tiedä)