Koeviikko on mennyt alusta asti päin helvettiä, ja ulkona märkä harmaa lumi peittää alleen kevään toivon ja vihertymistä odottavan nurmikon. Minä syön holtittomasti, mutta olen yrittänyt lopettaa oksentelun, en halua enää punaisia silmiä ja  polttelua ruokatorvessa, en halua en halua en halua. Voisin olla ylpeä edistyksestäni, jos painoni ei olisi taas noussut, jos osaisin olla syömättä, jos osaisin olla niin kuin ennen. Mutta en voi. En osaa.

Äiti sanoo olevansa huolissaan, jättää syömishäiriöistä kertovia artikkeleita pöydälleni, puhuu itsetunto-ongelmista ja siitä, kuinka olen riittävä juuri tällaisena. Minä melkein kerroin, melkein päästin ulos kaiken sen pahan mitä Odile on sisälleni kutonut - oli niin lähellä, etten purskahtanut itkuun ja antanut käden silittää surun pois kun olisin kertonut kaiken, kuinka en jaksa enää ja haluan pois täältä. Mutta vaivihkaa pyyhin kyyneleet villapaidan hihaan, kuittasin huolestuneet sanat ironiaa tihkuvalla virnistyksellä, "minähän syön kuin hevonen, tiedät sen itsekin, ei minulla ole mikään hätänä". Äiti empi hetken ennenkuin kääntyi, "niin, niin kai sitten". Ja hetken sydäntäni palelsi, kunnes turtumus otti jälleen vallan.

Hetki sitten ahmin taas, oksentamisen sijaan jäin sohvalle makaamaan, tuijotin ulos, sumua ja lätäköitä jalkakäytävällä, haluan astua niihin, pudota ja hukkua. Päivään aurinkoa toivat kutsu työhaastatteluun ja mintunvihreiksi maalatut kevätkynnet, mutta minä jään sisälle, en poistu neljän seinän sisältä, suljen puhelimen ja yritän opiskella. En jaksa itseäni, mutta vielä vähemmän muita ihmisiä. Haluan laihtua niin paljon, niin kovin paljon, minun päähäni ei jaksa mahtua muita ajatuksia, en jaksa olla sosiaalinen tai huolehtia kenestäkään muusta, mistään muusta.

Ja niin, sain Liebster-tunnustuksen hileeltä ja lumialta, kiitos teille. Palkinnon laitan eteenpäin frecklesille, ruutille ja astralille. Olette kauniita. ♥