Pohjoisessa oli kaunista (liikaa syömistä ja nyt vihaan vihaan vihaan) mutta Helsinki on harmaa. Huonosti nukuttu yö painoi hartoita koko koulupäivän, myöhemmin Avan levittäessä tummaa väriä hiuksiini minä tuijotin ilmeettömänä penkkiä vasten leviäviä reisiäni, kotona ilta oli vain huutoa kun isä ja äiti kilpaa lietsoivat itseinhoani ja syyllisyydentunnettani sanoillaan ja nyt minä itken, halaan valtavia oksettavia jalkojani syliini ja haukon henkeä, minä en jaksa tällaista enää. Olen kaikkea liikaa mutten siltikään tarpeeksi, minä vien tilaa ja tuhlaan rahaa ja en osaa olla hiljaa kun pitäisi, tänään olin syömättä vuorokauden kunnes kasvispataa siivu leipää irtokarkkeja, mikä minua vaivaa, mikä vittu minua vaivaa? Hiuksissa on nyt uusi sävy, punaista ja kuparia ja tummaa mahonkia, ne olisivat kauniit jos kuuluisivat jollekin muulle.

Huomenna pitäisi mennä työhaastatteluun, en halua en pysty en uskalla, ja illalla näen sen sinisilmäisen pojan, kutsutaan häntä vaikka L:ksi. Ajatus hymyilyttää, mutta jossain sisällä kai tiedän, ettei hänkään halua kuin kätensä minuun - ehkä taas kolme kuukautta alastonta ihoa vasten kuiskattuja lupauksia kuin ilotulituksia silmäluomissa, ehkei edes niin kauan ja sitten hän on poissa. En minä ansaitse häntä, en ketään, en mitään. Tarttuisin veitseen silmänräpäyksessä, jos en tietäisi, että L saa huomenna minut riisuttua katsellaan sekunneissa kaikesta itseinhostani huolimatta, eikä kukaan saa nähdä, kukaan ei saa tietää. Upotan vihani häneen, raavin puren huudan kunnes kadotan itseni, unohdan hetkeksi tämän likaisen ruumiin ja olen joku muu jossain muualla.

60? Apua apua apua, olette ihania. ♥