Tänään olin onnellinen. Kerrankin voin sanoa noin, ja tarkoittaa sitä koko sydämestäni.

L oli vastassa bussipysäkillä, tervehdyksenä kevyt suudelma, käsi kädessä rivitalojen välistä sisään, vatsassa perhosia ja odotusta. Me puhuimme, ihan kaikesta, armeijasta ja lakimiehistä ja appelsiineistä ja kuolemasta, kunnes-- no, niin, kaikki vain tapahtui. Mutta se ei ollut rumaa, se ei ollut väkivaltaista tai rajua tai pahaa. Se oli kaunista, enemmän ja parempaa kuin mikään ikinä ennen, huokauksia ja naurua kunnes maailmamme räjähti ympäriltä. Hukuin sinisiin silmiin kerta toisensa jälkeen.

Jälkeenpäin makasimme ikuisuuden siinä hämärässä, suutelimme ja katselimme kattoon kymmenen vuotta sitten liimattuja tähtikuvioita, hän suukotti nenänpäätäni ja minä hengitin hänen rintakehäänsä vasten kun aika valui kevyesti sykkien ikkunan takana. Mikään ei koskettanut meitä, me olimme elämästä irrallaan, ei ketään muuta kuin me. Mietin kaikkia niitä sanoja, olet niin kaunis seksikäs upea täydellinen; minä taisin oikeasti uskoa. Myöhästyin neljästä bussista, kun emme saaneet itseämme ylös - lopulta L ajoi minut metroasemalle ja suuteli pyörryksiin liikennevaloissa. Ulkona lauloivat kevään ensimmäiset linnut, ja nyt minusta tuntuu, että ehkä täällä sittenkin on vielä toivoa.

Voisiko kaikki mennä nyt hyvin? Voisiko, kiltti, voisiko?
(Tänään 550 kilokaloria.)