Viime päivinä en ole enää oksentanut, mistä olen pelkästään iloinen. Tosin en ole juuri syönytkään, mikä puolestaan herättää minussa vähän ristiriitaisia tunteita. Torstai ja perjantai menivät molemmat reilusti alle 500 kalorilla, enkä edes huomannut - toissapäivänä vietin seitsemän tuntia Myrskylinnun sängyssä (naurua ja hassuttelua ja helliä sanoja, minä niin toivon ettei tämäkin ole vain teatteria), ja eilen pääsin kotiin vasta yhdeksän aikaan illalla koulu- ja työpäivän jälkeen. Ruoka tuntuu tällä hetkellä jotenkin kaukaiselta asialta, minun ei tee sitä mieli enkä ajattele sitä juurikaan. Ehkä silloin kun Ava katsoo minua pistävästi pöydän toiselta puolen kesken kouluruokailun, "vautsi, elodie, kun sä taas söit paljon…", minä vilkaisen salaattiannostani josta olen syönyt ehkä kolme vesimelonin palasta, hymyilen ja kohautan olkiani, vaihdan puheenaihetta. Ehkä silloin, kun valehtelen silmät kirkkaina isälleni syöneeni jo ulkona. Mutta ei juurikaan muulloin. Minä olen ollut aika onnellinen.

Baletti kiehtoo taas niin paljon, Myrskylintu sanoi haluavansa joskus kanssani katsomaan sitä, minä olin itkeä onnesta sillä hän on kai ensimmäinen joka tuntuu olevan aidosti kiinnostunut siitä, mistä minä nautin ja mistä minä olen kiinnostunut. Haluaisin kertoa hänelle Odilesta, oksentelusta, itseinhosta, siitä tukehduttavasta tunteesta joka vieläkin hetken aikaa puristaa rintalastaani kiihkon läpi kun hän vie kätensä kyljelleni ja vetää lähemmäs itseään - vielä en uskalla, mutta ehkä joskus myöhemmin. Olen katsonut koko Joutsenlampi-baletin varmaan kolme kertaa viikon sisään, minä rakastan sitä enemmän kuin montaa muuta asiaa elämässäni. Ikävöin tanssia liikaa, mutta en minä enää kai osaisikaan. Joten annan olla.