Aamu meni hyvin, päivä meni hyvin, alkuiltakin menetteli - mielialani kuitenkin laski käsi kädessä auringon kanssa ja nyt vain tyhjät silmät ja ahdistus rintalastassa. Päätin aloittaa projektini syömällä säännöllisesti ja terveellisesti, mutta huomasin päivän mittaan jättäväni aterioita väliin kuin vaistomaisesti. Juuri tätä minä tarkoitan, juuri tätä; mitä enemmän pidän kiinni Odilesta, sitä vaikeampaa holtittoman syömiseni hallitseminen on, ja kun vihoin haluaisin päästää irti, se roikkuu minussa kuin hukkuva ajopuussa, muistuttaa kuinka helppoa tämä on, että tämän minä osaan ja tätä minun kuuluu tehdä. Kotona päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kokkasin pitkästä aikaa, kermainen kanapasta jäi kuitenkin kattilaan kuin huomaamatta, automaattisesti, miettimättä. Isä toi äsken kaupasta jäätelöä, enkä minä kehdannut kieltäytyä. Pari lusikallista pehmeää vaniljaa ja creme brulee -muruja, ja näin ympyrä sulkeutuu, tässä minä taas olen, istun jalat sylissäni lattialla hyperventiloiden kun käteni tärisevät ja pää huutaa "oksenna oksenna oksenna". Ja minä tottelin, kuin transsissa kävelin vessaan ja tein niin kuin kuului. Ja nyt ei tunnu miltään, ei yhtään miltään.

Ei minusta taida olla tähän. Ensimmäinen päivä upeasta uudesta elämästäni ja olen jo nyt niin käsittämättömän väsynyt, en jaksa taistella tätä punahehkuista vihaa vastaan, minä mieluummin hautaudun passiivis-aggressiivisen kitumiseni alle kuin kaivaudun ulos täältä, minä en jaksa. Eivät minun voimani taida riittää.

Työpöydän sokkelin alla on piilossa pieni veitsi, antaisin mitä vain mutten halua huolestuttaa Myrskylintua, kukaan ei saa tietää shh ollaan vain hiljaa. Haluaisin punaisia helmiä lantiolle peittämään ylimääräisiä senttejä, katsoa epäonnistumisenii pulppuavan hiljalleen pintaan heleänpunaisina vanoina ja pyyhkäistä ne sitten kadoksiin, tuntea tutun adrenaliinin humahduksen takaraivossa kun kipu viiltää ihon pintaa terävänä ja todellisena, tuijottaa seinää ja nähdä kaiken hetken ajan tarkemmin, olla kliseisesti elossa omasta epätoivostaan. Muistan elävästi sen euforisen tunteen, kun olin laihtunut paljon ja tunsin veitsenterän kolahtavan ensimmäistä kertaa todella kipeästi lonkkaluuhun, tuntuu järjettömältä haluta jotain tuollaista niin paljon, mutta järkeähän minä en ole hetkeen varmaan nähnytkään.