Tänään oli kaunis päivä. Istuimme pari tuntia Purjepojan kanssa lämpimässä kahvilassa, cappuccino käsien välissä ja viisaita sanoja - se keskustelu avasi jollain tavalla silmäni.

Tarkastelin ensimmäistä kertaa ongelmaani täysin objektiivisesti niin, että käsitin sen todella olevan osa minua ja jotain sellaista, joka tekee oikeasti hallaa elämälleni. Ymmärsin, ettei kaloreiden pakonomainen laskeminen, oksentaminen tai kehonsa vihaaminen ole luonteenpiirre - se on pinttynyt tapa, joka rakentaa jatkuvasti muuria minun ja onnellisuuden väliin. Välillä tiilet ovat lasia, näen hymyni toisella puolella ja melkein uskon olevani siellä, mutta seinä ei katoa - parhaimpinakin hetkinä vain kurottelen sen yli, hamuan käsilläni onnellisuutta ylettämättä kuitenkaan ihan. Rakkaat ihmiset purkavat välillä muuria matalammaksi, päästävät iloisuuden tulvimaan pieninä pilvinä toiselle puolelle, mutta iltaisin annan ahdistuksen ja itseinhon koota sen takaisin, päivä päivältä vähän korkeammaksi. Pahimmillaan seinä on valkoisia kiviä, rosoisia ja teräviä ja niin kylmiä, että katsominenkin sattuu. Ja minusta tuntuu, että haluan hajottaa sen seinän, purkaa kivi kiveltä, kohdata ne solmut jotka ovat sitoneet tiilet toisiinsa tiiviiksi aidaksi onneni eteen ja oppia elämään ilman tätä. Ilman syömishäiriötä. Huomaatteko, minä sanoin sen! Tunnen jonkinlaista lapsenomaista riemua siitä, että olen antanut asioille oikean nimen; Odile on huijausta, lasiprinsessa on huijausta, keijut ovat huijausta, tämä on sairaus. Ja vaikka Odilea minä rakastin, sairaudesta minä haluan eroon. Minä haluan kirjoittaa tälle tarinalle uuden lopun.

Ulkona sade oli lakannut, taivas oli punertava rakoilevan pilvipeitteen alla ja minä olen ollut jollain hiljaisella tavalla onnellinen koko illan. Teetä, hyvää musiikkia, villasukat; maailmassa rauha ja niin edelleen. Olo on helpottunut ja jotenkin kevyt. Kyllä minä vielä nousen. Huomenna, huomenna on uusi päivä.

(Tänään 950 kaloria.)