Päiväni ovat nykyään täynnä ei-mitään, käyn jo yhdeksältä nukkumaan iltaisin ja päivät vietän yksin tai L:n (ei häntä voi enää noin kutsua, olkoon tästä lähtien Myrskylintu - silmät kuin syvin vesi ja vaahtopäitä ripsillään) kanssa sisätiloissa. En edes muista, milloin minulla viimeksi olisi ollut näin paljon aikaa. En käy enää edes salilla, pinkki treenikassi pölyttyy kaapissa, minä en jaksa eikä minua huvita enkä minä uskalla.

Kroppani tuntuu olevan taas ihan sekaisin - vatsakipua, huimausta, pahoinvointia, ruokahaluttomuuden ja ahminnan häilyvä raja ja edestakaisin, edestakaisin. Pelkään taas, että olen raskaana, olen vainoharhainen kylähullu mutta eihän sitä koskaan tiedä. Alan pikkuhiljaa harkita selibaattia ihan vain tämän jatkuvan epätietoisuuden takia, mihin minä luotan jos en edes oikein käytettyihin e-pillereihin? Raivostutan itseänikin pelleilylläni, äiti saarnaa puhelimessa kuinka "vanhemmille miehille ei saa jaella, he vain käyttävät hyväkseen" ja minä vain tuijotan auringossa kimmeltävää Töölönlahtea, työnnän sanat sivuun sillä en halua uskoa, jossain kai tiedän itsekin. Minä kiinnyn Myrskylintuun hetki hetkeltä lisää, tämä naiivius on hälyttävän tuttua kun minä uskon kaiken mitä hän sanoo, kauniita lauseita solisluiden kaareen kuiskattuna, pelkkää helinää? Pelottaa, mutta tavallaan ei. Kai minä vielä jaksan uskoa, toivoa parasta.

Tänään olen syönyt nuudeleita teekupista (kaloreita tänään liikaa liikaa liikaa, ei ehkä kuitenkaan yli 1300?), kuunnellut Alphavilleä ja itkenyt vähän; kaksi viikkoa vappuun, kuusi kesälomaan, ehkä viisitoista kun Ava ja Sirena astuvat lentokoneeseen - Atlantin toisella puolella ruoho on vihreämpää enkä näe kumpaakaan vuoteen. En oikeasti tiedä, miten pysyn täällä järjissäni ilman heitä. Forever young soi ja minä melkein näen meidät istumassa rantahiekassa viimeisenä iltana, aurinko lähellä horisonttia ja itkuiset silmät. Heitä odottaa ehkä elämänsä jännittävin vuosi, minua vain tappava arki ja tukehduttava yksinäisyys.