Perjantai oli ihana. Myrskylintu tuli meille, seisoi ovellamme hiukset kevätsateen kastelemina kädessään kauppakassin täydeltä yllätysherkkuja minulle ("rakkaalleni", hän sanoi, ja minua itketti), söimme mansikoita ja lontoonrakeita ja katsoimme, kun sinivalkopukuiset luistelijat hävisivät viisi-kaksi ja kiroilimme vähän ennen kuin unohduimme taas suutelemaan television huutaessa taustalla. Lopulta nukahdimme sängylleni, hän lämpimänä selkääni vasten niskaani puhallellen ja minä maailman onnellisin hymy kasvoillani. Heräsimme yhden aikaan lauantaiyönä, ja Myrskylintu päätti jäädä yöksi. Pimeä oli pehmeää, kun hän hyssytteli minua olemaan hiljempaa ja lopulta suuteli huutoni äänettömäksi antaen minun nukahtaa pää rintaansa vasten, turvalliset käsivarret ympärillä. Aamulla silmät olivat auringonsäteistä lähes turkoosit, "good morning, gorgeous", minä olin meikittä ja hiukset sekaisin ja kamala mutta hän sanoi minua kauniiksi, silti, en voi uskoa, en vain voi uskoa. Olin järjettömän onnellinen, niin käsittämättömän täynnä onnellisuutta että olin pakahtua. Kesä kutittelee asfalttia ja minulla on minun prinssini, muuta en tarvitse, muuta en kaipaa.

Välttelen peiliin katsomista, sillä en halua rikkoa tätä seesteistä kuplaa minun ja oikean maailman välillä. Tiedostan lihoneeni, mutten halua pohtia asiaa liikaa, juuri nyt minusta tuntuu että minulla on parempaakin tekemistä ja se on kai ihan hyvä asia. Tosin huomaan ajattelevani, että annan vain itseni nauttia tästä kesästä Myrskylinnun, Avan ja Sirenan kanssa, koska syksyllä he ovat kaikki poissa (tytöt lentävät Atlantin toiselle puolen, Myrskylintu länteen jos läpäisee pääsykokeet; minä olen onnellinen hänen puolestaan mutta toisaalta hirvittää) ja voin keskittyä Odileen ja siihen, että pääsen taas eroon tästä kaikesta ylimääräisestä. Mutta shh ei puhuta siitä vielä, nyt keskityn elämään.