Viikonlopun vietin Pikkukaupungissa. Minä söin ja nauroin ja söin ja se oli ihan okei, nyt olen kotona ja syön ja syön ja itken ja syön silti vaikkei se enää olekaan okei. Minä en ole okei enkä jaksa leikkiä että olisin, minä vihaan vihaan vihaan minua ja tätä vartaloa ja heikkouttani, olen ruma sisältä ja ulkoa, en jaksaisi tällaista enää.

Passiivis-aggressiivista inhoa kaikkea kohtaan, kuvotan itseäni mutta olen liian väsynyt tekemään asialle mitään. En jaksa enää edes oksentaa, tyhmä tyttö miksi sitten syöt. Kesä on nurkan takana, sortsit ja bikinit ja lyhyet hameet ja humalainen paniikki-itku bilepaikan vessassa kun kaikki muut ovat kauniita ja minä vain oksettava. Ja sitten oksennan ja pyyhin meikit poskilta, kävelen ulos ja hymyilen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Niin se on mennyt jo monta vuotta, niin se menee nytkin, tulee aina menemään. En minä pääse täältä koskaan pois.

Onneksi minulla on Myrskylintu. En varmaan olisi järjissäni ilman häntä.