17. helmikuuta 2011

Tänään ne aloittivat taas, äänet päässäni. Ne laulavat, ilkkuvat, hyräilevät, kuiskailevat hellästi korviini suloisia sanoja linnunluista ja sinertävistä sormenpäistä, sileästä ihosta ja kevyistä askelista, ne haluavat rikkoa minun eheytyvän elämäni ja terveet unelmat ja Prinssini sydämen, ne haluavat repiä minut kappaleiksi ja tehdä minusta täydellisen, sulkea minut jälleen kofeiinin ja kaloritaulukkojen loputtomiin tanssisaleihin, kahlita minut lopullisesti, tappaa.

Ja minä haluan seurata niitä, enemmän kuin mitään, haluan nähdä tuskan Prinssin silmissä ja tuntea taas sakset vasten lonkkaluita, haluan oksentaa verta ja pyörtyä lumihankeen yhä uudelleen ja uudelleen niin kauan, että minusta on jäljellä vain katkeruutta ja keijupölyä, henkäys vain, näkymättömyyttä.

Mutta minä taistelen. Suljen korvani, silmäni, suljen elämäni ulkopuolelle, toistelen itselleni kauniita sanoja, tämä on vain vaihe tämä menee ohi ajattele rakkaitasi älä ole itsekäs sinä säälittävä paska nouse ja ryhdistäydy tämä menee ohi sinä voitat ne sinä pystyt kyllä--





mutta ne eivät mene pois. Ne eivät vain mene pois. Enkä minä jaksa enää kauaa.

1 kommentti:

  1. Mitä tehdään silloin, kun ei osata tehdä mitään?

    Älä kuuntele niitä ääniä, ne valehtelee. Ne sanoo tien olevan kaunis, jopa helppo, "ei se ole hankalaa, et vaan syö enää". Ne valehtelee, valehtelee, valehtelijat! Pienet siniset keijut, jotka piilottaa valkeat torahampaansa suloisen hymyn taa, ei, älä kuuntele niitä.

    Koska ne äänet särisee, säröilee, ja ei sitä tajua, vaikka joskus korvaan kirahtaakin väärä sävel, sana, nuotti. Ei sitä kuule, ennen kuin on niin syvällä, että musiikki ja sanat, kaikki ne huudot pauhaa päässä kuin myrsky, jota ei saa laantumaan.
    Nyt vasta tihuttaa.
    Mutta sulla on sateenvarjo, ja Prinssi ja mä autetaan sua aukaisemaan se.

    VastaaPoista