En minä osaa enää kirjoittaakaan, mutta ehkä olisi hyvä yrittää.

Pääni on lievästi sanoen sekaisin, ihmisistä ja kevään tuoksusta, ruoanpelosta ja -himosta, laihtumisesta, jota en edes suunnitellut enää jatkavani. Minä katson iltahämärässä Joutsenlampea huopaan kääriytyneenä, Odile hymyilee paholaisen huulillaan ja minä itken hetken ihan vain siksi, etten tiedä mitä tehdä elämälläni.

Prinssi on nyt poissa, E:n seura ahdistaa ja kuvioihin on tullut uusi tuttavuus, kutsutaan häntä vaikka Pojaksi. Poika on valokuvaaja, kitaristi, herkkä ja hiljaisen röyhkeällä tavalla niin puoleensavetävä, etten voi kuin taistella unta vastaan kun hän lähettää tekstiviestin yhdeltä yöllä kysyäkseen jotain hassua ja turhaa. Ongelmia on kaksi; minä olen lähdössä syksyllä pois (hain Helsinkiin lukioon, minä oikeasti tein sen, olen aika ylpeä rohkeudestani ja sekaisin pelosta) ja hän on parhaan ystäväni, Julietin, entinen, josta hän ei tainnut koskaan oikeasti päästä yli. Olo on syyllinen, en halua kertoa hänelle, sillä tunnen, miten sydämeni on jo mukana, liian syvällä tässä, I'm falling for him, ei tässä voi käydä näin. Inhoan itseäni tämän takia, mutta hän saa hymyn huulilleni, olen hänelle kaunis ja ainutlaatuinen, hän haluaa lukea tekstejäni ja kuiskailla solisluitani vasten kun kesäyö tanssittaa usvaa peilityynen järven pinnalla.

Koulu vie suuren osan ajastani nykyään, kiitettäviä ja erinomaisia toistensa perään, vanhemmat ovat ylpeitä ja minä saan jotain ajateltavaa.

Kun tarkemmin ajattelee, kaikki on oikeastaan ihan hyvin nyt.

Vau, teitä on jo noin paljon, kiitos, keijutytöt. ♥