Hei, pitkästä aikaa.

Minulla olisi niin paljon kerrottavaa, haluaisin kertoa tunturissa vietetystä lomasta ja lumisateesta, haluaisin kertoa E:stä ja hänen sanoistaan, siitä, miltä hänen kuiskauksensa tuntuivat kaulalla ja miten hymy palasi huulilleni kenties leveämpänä kuin koskaan.

No niin, ja minä palasin kotiin kenties leveämpänä kuin koskaan (mittanauha väittää muuta mutta kyllähän minä näen kuinka valun pitkin kylpyhuoneen lattiaa joka suuntaan ja jatkun vain ja olen niin paljon liikaa että sattuu) eikä mistään tule mitään. Hän on niin kaukana että tuntuu kuin joku repisi puutarhasaksilla keuhkoja rinnasta enkä minä jaksa edes toivoa tai luottaa, en E:hen enkä itseeni, en rakkauteen tai elämään, mihinkään.

Hän on kuitenkin niinkuin kaikki muutkin, haluaa vain ihoani ja vartaloani ja kätensä minuun, miten saatoin mennä rakastumaan häneen, ei hän halua kuitenkaan muuta kuin satuttaa, hän väittää muuta mutta niinhän ne kaikki.

Kirjoittamisenikin on nykyään niin huonoa että itkettää, ajatukseni ovat huonoja, minä olen huono, turha, väärä. Anteeksi.

Lupaan ryhdistäytyä.