Päivä on mennyt hassusti. Koulussa juoksin pitkin autioita käytäviä nauraen, September soi ja minä iskin rumpukapulan symbaaliin niin lujaa kuin jaksoin ja olin ihan hetken onnellinen, siellä musiikin ja ihmisten keskellä, kun M hieroi hartioitani ja lumi suli ulkona puroina pitkin hiekoitettua asfalttia, juoksi pakoon takatalvea ja alaspäinkääntyneitä suupieliä. Silloin oli hyvä olla.

Kotona olen venytellyt, lukenut kristillistä etiikkaa, ollut vain. Jutellut Pojalle. Huomaan jo paljastavani hampaani huomaamatta, kun hän mainitsee jonkun muun tytön, vaaleat hiukset ja skandinaavisuuden. Minulla on tummat kiharat ja jäiset silmät, kun katson peiliin ja yritän hymyillä. Haluaisin niin kovasti olla hänelle tarpeeksi. Juliet ei tiedä vieläkään. Sanat takertuvat kurkkuun, käpertyvät kokoon kuin pikkulinnut pesässään hiirihaukan varjon leikatessa aukeaa, minä en voi tehdä tätä hänelle, en voi. Mutta minä haroin hiuksiani hymyillen ja puraisin huultani, kosketin, koska sydän sanoi niin.

Syön nykyään kevyesti, monipuolisesti ja riittävästi, olen hyvällä tuulella ja herkuttelenkin silloin tällöin.
Kapenen päivä päivältä.
Omituista, niin kovin omituista.