"Hehkuvaa, kaiken ympäröivää kultaa. Kävelen pitkin rantakatua, valoa, rullaluistimia ja raikuvaa naurua on joka puolella, kävelen ja hengitän katkonaisesti. Kyyneleet valuvat sisäänpäin, hymyilen kaupan myyjälle ja siirrän jalallani kuolleen pikkulinnun ajotieltä. En tunne surua. En enää, en tänäänkään.

Minä olen sinun pikkulintusi. Ei avainta lukkoon, ei, älä laita ovea lukkoon.

Nyt on ihmiskunnan yksinäisin jätkä liikkeellä

Horjun koillisesta kaakkoon, ryydyn päivä päivältä

Tummaa, kaiken peittävää harmaata. Vuodenajat valuvat käsistä, kesä ja syksy huokailevat toistensa syleilyihin, minä huudan ja lasinsirut tipahtelevat yksitellen maahan, yksi kerrallaan. Astun niiden päälle, paljas jalkaterä rikkoo ja rikkoontuu, viskipullo tyhjenee ja pikkutunneilla seinät tukehduttavat minut korkeudellaan. Kuulen äänesi. 

Katso minua, ymmärrä minua, rakastele minua, minua.

Nyt on haavat niinkuin koski, sielu lyijyn väristä

Mustaa. Vain mustaa. Hyväilevää, pehmeää pimeää, joka hellästi taivuttaa alleen pettymykset, ilot ja surut, elämän ja kuoleman, korkokenkiesi loputtomat iskut marmorilattiaa vasten. Tämä on minun mustani, minun pimeyteni, minun loputon keuhkoja repivä tuskani. Sinä olet minun.

Sydän mustelmilla, risti kantajansa selässä

Sateenkaari leviää taivaalle. Minä itken viimeistä kertaa.

Ja mulle nauraa variksetkin"

Zen Caféa ja silmät rappioituvan maailman rosoista vereslihalla. Tämä teksti on osa novellista melkein kokonaisen vuoden takaa, ja kaikessa korniudessaan se tuo mieleeni kauniit muistot ajalta, kun osasin surra muutakin kuin itseäni ja lihavuuttani. 

Minulla menee ihan hyvin nykyään.