Oh, it's been a while, ja paljon on kerennyt tapahtua. Haarapääskyt, kukkivat sireenit ja hymyt vasten solisluita kesäillan hämärissä - en voi uskoa, että olen taas ihastumassa, en voi uskoa, että päästän ihmiset elämääni näin helposti. Jim on vähän hiljainen mutta silti äärettömän sanavalmis poika, jolla on vaaleat pehmeät hiukset ja viileät silmät. En tiedä mitä voin tehdä, sillä minusta tuntuu pitkästä aikaa siltä, että haluan nukahtaa vain hänen viereensä. (Mutta minähän olen lähdössä, ettekö muista, minä lähden pois ja minä en voi ja minä--)

Mutta minusta tuntuu, että aion silti yrittää. Päättäjäispäivä on lauantaina, taakse jäävät peruskoulu, vanhat sammaloituneet unelmat ja tutut hymyt, tutut katukivetykset paljaiden jalkojen alla. Ilta onkin vain kuplivaa ja lempeää auringonpaistetta sälekaihtimien välistä; ja minusta tuntuu, että kun me makaamme kostealla nurmella vain pimenevä taivas ja linnunradat kattonamme, minä tartun häntä kädestä ja koilistuulessa tanssiva omenapuu kasvaa siihen paikalle, missä hän suuteli minut pois tästä maailmasta ensimmäisen kerran.

Niin paljon toiveita, niin paljon sanottavaa, niin vähän sanoja. En osaa oikein enää kirjoittaa, mutten jaksa edes välittää. Kesä tulee. Uusi alku, eikö niin?