Mietin tänään elämää. Poljenko vielä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä tässä samassa juoksuhiekassa näiden samojen likaisten ajatusten kanssa, ilman päämärää, rajamailla horjuen ja suolavettä keuhkoissa? Mielikuva oli musertava, mutta ääni päässäni sanoi, että vain se on todellista, vain nälkä ja kipu (jossain siinä missä sydän ennen oli, sitä se varmaan tarkoitti) on todellista, ei minulle ole olemassa muuta. Asfaltti on kuivaa ja peilistä minulle hymyilee punasilmäinen Odile lasinsirpaleita paperinohuisiin nyrkkeihin puristettuna; välillä minä pelkään itseäni.

Ei minulla oikeasti ole mitään asiaa, ei kauniita sanoja tai mitään tärkeää. Halusin vain kertoa, että olen hengissä edelleen - toivoin, että kun kirjoitan sen tähän, uskoisin sitä ehkä itsekin, siitä tulisi vähän enemmän todellista. Olin väärässä, taas. Kaikki on tällä hetkellä niin uskomattoman vaikeaa, ettei minulla ihan oikeasti ole sanoja kertomaan siitä.

Uusia lukijoita, en ymmärrä, kiitos ihanat. ♥