On tavallaan helpottavaa tajuta, ettei olekaan vielä ihan kuollut, ihan erämaa, ihan täysin tunnoton ja irti kaikesta - sillä minä kaipaan rakkautta ja kosketusta ja hänen hymynsä tuoksua solisluilleni enemmän kuin mitään muuta olen koskaan kaivannut. Haluaisin hukuttautua hänen sanoihinsa, upota, kadota pois täältä; pudota pohjan läpi toiselle puolelle, jonnekin, jossa on vain sateenkaarenvärisiä tunturipuroja ja auringon oranssinpunainen hehku hänen hiuksillaan.

Olen menettänyt kaiken itsekurini, kaiken kontrollin. Rukoilen joka ilta voimaa huomiseksi, voimaa syödä edes vähän vähemmän kuin tänään, rohkeutta sanoa ei. Mutta ei minusta vain ole siihen enää, ei minusta ole mihinkään enää. Kuolen hitaasti jossain tämän kaiken ylimääräisen ja valtavan keskellä, tekohymyjä ja hapuilevia askelia, puoliksi upoksissa jo, vedet keuhkoissa jäätyvät säröiksi sydämen pinnalle ja minä vain istun, istun ja tuijotan ohitse lipuvaa aikaa ja ulkomaailmaa. Ei minusta taida olla elämään.

Jossain pimeän keskellä pieni tulikärpänen jaksaa yhä edelleen uskoa, että pääsen vielä joskus pois. Mutten tiedä miten, en yksinkertaisesti tiedä mitä pitäisi tehdä. Olen helvetin kyllästynyt tähän kaikkeen ja helvetin peloissani, mutten vain tiedä enää mistään mitään.

Juoksuhiekkaa, punaisia pisaroita kyynertaipeissa ja marenginpalasia kylpyhuoneen lattialla. Sitä nämä tahmeina valuvat päivät nykyään ovat, itkua ja odotusta, tulkaa joku hakemaan minut täältä pois.