Minun sisälläni ei taida enää olla kuin avaruus
sateenkaaren kaikki värit mustiksi taittuneina
tunnottomia hymyjä ja askeleita ohi katukivetyksestä

(Kello lyö tyhjää ja kun avaa silmät

minua ei tavallaan olemassa)

Päivien rytmi on nykyään niin omituinen. Menee öitä etten malta nukkua ollenkaan, sydämeni hakkaa kuin hengenhädässä ja minä olen uskomaton levoton, päivät nauran hysteerisesti ja tuhlaan järjettömiä määriä rahaa hetken mielijohteesta, kaikki tuntuu ihanalta ja uskomattomalta ja hukun onnellisen sokeaan toimeliaisuuteeni. Väsymys kaikkeen kuitenkin ripustatuu minuun, patoutuu, kasaantuu kunnes lopulta romahdan taas tänne, katujen alle ja veret silmäluomiini, sain taistella tänään lujemmin kuin koskaan etten tarttunut taas keittiösaksiin, niiden viileän lohdulliseen metalliin. En tiedä mikä minua vaivaa. Olen lihava, onneton ja täysin hukassa kaiken kanssa, mutten oikeasti enää tiedä, mitä tämä on.

En kestä olla yksin, en kestä stressiä, en kestä aikataulutusta enkä kestä vapaa-aikaa. En jaksaisi mitään. En jaksa ajatella mitään.

Minusta tuntuu, että minulla ei ole oikeutta kertoa näistä asioista edes tänne, ei oikeutta valittaa. Lupaan siis olla hiljaa siihen asti, että saan itsestäni irti jotain hieman kivempaa luettavaa.