Minuun sattuu minuun sattuu minuun sattuu minuun sattuu minuun sattuu minuun sattuu niin uskomattoman paljon enkä halua lähteä täältä, haluan kasvattaa jaloistani juuret tähän kuolleeseen asfalttiin ja katsella kuinka eloton pikkukaupunki lipuu vuodenaikoineen ohi ja vain pitää häntä kädestä, pitää kädestä eikä koskaan päästää irti koska ei ole enää elämää ilman häntä ja--

hän haluaa olla vain kaveri, koska "jos hän rakastuu minuun yhtään enempää, hän ei selviä hengissä kun lähden". Miten hän luulee, että minä selviän nämä jäljellä olevat viikot tietäen, että hän on kävelymatkan päässä, hän on kosketusetäisyydellä, mutta ei, ei minua varten? Miten hän voi ajatella niin? Mitä minä teen?

Juhannus oli fiasko ja minä tiesin sen, mutta kun suutelimme kesäsateessa ja hän sanoi että olen ainutlaatuisin, minä uskoin. Uskoin tosissani. Ja sitten hän sanoo noin. Miten hän voi sanoa noin? Ei hän voi tarkoittaa sitä, ei voi ei voi ei voi minä en osaa olla enää ja kyyneleet ei lopu ja tämä on onnettomin keskikesän juhla mitä savunharmaat kylmenneet silmäni ovat koskaan nähneet.

Luopumisen maku on katkera, se tunketuu huokosiin ja on läsnä, on läsnä koko ajan eikä anna rauhaa. Ja en minä muuta kaipaisi - vain rauhaa, jotta saisin näinä tulevina viikkoina imeä jokaisen soluni niin täyteen Jimiä, että selviäisin niiden pilvenpehmeiden hattaramuistojen avulla edes puoli vuotta Helsingissä ilman hänen käsivarsiaan minun ympärilläni.

Ei. Ei. Kaksi kirjoitusta vuorokauden sisällä ja minua hävettää, mutta ei.