Olemme puhuneet Jimin kanssa asioista, puhuneet päivästä toiseen ja läpi hämäränvaloisten öiden ja  putoavien sireeninoksien, muttemme pääse yhtään mihinkään. On olemassa asioita niin kipeitä ja vaikeita, ettei niistä puhumalla selviä, kuiskasi radio, ja me hiljenimme kuin sopimuksesta. Ei enää sanoja. Me vain hengitämme loppuvaa aikaa ja toistemme tuoksua solisluiltamme, mutta puhua ei saa. Ehkä kaikki katoaa, jos ollaan hiljaa.

Olen vähän huonossa kunnossa taas, veriarvot kohisevat alaspäin ja kehossani jylläävät bakteerit eivät ota millään parantuakseen. Minua huimaa, palelee ja janottaa jatkuvasti, yleiskuntoni on huonontunut hälyttävän paljon, ja minä olen kellon ympäri venyvistä yöunista huolimatta niin kovin väsynyt. Kurkku on kipeillyt taas paljon, lääkäri on edessä ylihuomenna ja saan luultavasti kolmannen antibioottikuurin ihan tavallista streptokokkia vastaan. Valkotakkinen nainen puisteli päätään ja sanoi, ettei näin huonoa immuunipuolustusta ole kellään.

Mutta silti, vaikka näen unia vain loppuun valuvista tiimalaseista ja olen jatkuvasti toipilaana, olen ollut niin onnellinen. Niin onnellinen, että ajatus elämästä ilman Jimiä tuntuu juuri nyt uskomattoman naurettavalta ja uskomattoman vaikealta.

Anteeksi, kun tekstini ovat nykyään kuin huono harlekiiniromaani, mutta tämä on sitä, mikä pääni täyttää nykyään: lähteminen, pelko ja hänen silmiensä hymy, joka on sininen kuin mökkirannan tummat aallot tai alkukesän hämärtyvä taivas. Minä rakastan häntä.

Pelkään, että ajaudun takaisin syömishäiriöön ja Odilen lasinyrkkien kuristukseen, kun hän ei enää taistele kanssani. Mutta shh ollaan vain hiljaa.