Olen ollut vähän sairaana, ja sain tänään uuden antibioottikuurin. Mitään muuta ei sitten olekaan tapahtunut, nauruja ja hellepäiviä rantahiekassa, suudelmia ja hymyjä, minä taidan oikeasti olla rakastumassa Jimiin (ja ensikertaa minua ei pelota lainkaan sillä hän on hyvä) mutta silti pelottaa pelottaa pelottaa koska minä olen rikki.

Keskiviikkona Saksaan Julietin kanssa, sitä ennen vain päiväunia villasukat jalassa ja Jimin kädet suojelevasti rintakehäni ympärillä, minä luultavasti kuolen ikävään. Sillä hän on uskomaton. Hän todella, rehellisesti, käsi sydämellä vannoen on uskomaton, ainutlaatuisin.

Mitä syömishäiriööni tulee, olen edennyt paranemisessa pitemmälle kuin olen koskaan ennen. Ei tämä helppoa ole vieläkään, mutta likaiset ajatukset pääsevät mieleeni vain harvoin, ja olen oppinut käsittelemään ongelmia enemmän järjelläni, en vain kehollani. Olen ymmärtänyt, että heikkouteni ovat jossain ihan muualla kuin reisissäni tai vatsassani - ne ovat pääni sisällä, jossain näennäisesti kirkastuneen meriveden keskellä tahraisina levänoksina, välillä ne takertuvat ja kuiskivat seireeninäänillään minun nimeäni, horjuttavat. Mutta minä taistelen, selviän tästä, nyt uskon siihen - kiskon paljain käsin joka ikisen mustaa kadotusta valuvan levän juurineen pois valkeasta hiekasta ja annan Jimin jalanjälkien painua syvälle siihen, minne kiveksi muuttunut sydämeni on hiljalleen palaamassa. Kun opettelen olemaan vahva yksin, voin olla vahva myös  hänen kanssaan, ja silloin meitä ei estä enää mikään, kukaan, milloinkaan.

Olen aika onnellinen nykyään.
Olkaa tekin, keijut. Olette kauniita.