Kaikki on vähän outoa nykyään. Jim ja minä olemme viettäneet paljon aikaa yhdessä, mutta loppuun kuluva aika saastuttaa meitä katkeruudellaan, me vain puhumme kaikkea turhaa peittääksemme tosiasiat ja lopulta vain istumme hiljaa, kumpikin haluaisi vain itkeä ja huutaa ilmaan syytöksensä siitä, miten maailma on epäreilu ja niin kovin paha paikka elää. En osaa enää nauttia hänen sylistään, sillä yhtenä viileänä kesäiltana hän kuiskasi kaulaani vasten, ettei pysty enää uudelleen etäsuhteeseen. Itketti, mutta ymmärsin häntä. Tiedän, että häneenkin sattuu, enkä voi syyttää häntä mistään, en olettaa häneltä mitään. Ja taas oltiin vain hiljaa.

En ole koskaan uskonut kohtaloon, mutta ehkä meidän ei koskaan ollut tarkoituskaan rakastua, kasvaa yhdessä, ei kävellä käsi kädessä uudenvuoden räjähdellessä väreinä taivaalla tai juosta nauraen läpi syksyn lätäköiden. Sana kesäromanssi kuitenkin särkee sydämeni, sillä jossain syvällä tiedän, että hän oli minulle jotain niin paljon enemmän.

Juon nykyään vähän liikaa, kaksi tai kolmekin kertaa viikossa itseni humalaan, mutta uskon tämän idioottimaisen sähläämisen olevan vain jotain reagointia vaikeaan ja vaihtuvaan elämäntilanteeseeni ja sen loppuvan heti, kun pääsen asettumaan Helsinkiin. Muuten minun on kuitenkin ihan hyvä olla, syömishäiriö pääni sisällä on hiljennyt lähes kokonaan ja nautin helteestä ja äkkilämpimistä auringonnousuista. Kirjoittaminen on kuitenkin ollut todella vaikeaa viimepäivinä, se on ahdistavaa, en pidä siitä ollenkaan.

Kaikki on kuitenkin ihan hyvin, mutta try sleeping with a broken heart, niinkuin sanotaan.

(Huomenna näen Prinssin pitkästä aikaa. Muistatteko vielä hänet? Kaikki on selvitetty väliltämme ja olemme ystäviä nykyään. Se saa hymyilemään.)