Sanotaanko nyt näin, että minua ja Jimiä ei ole enää olemassakaan ja viikonloppuna tapahtui asioita, jotka melkein muistan mutta joihin en halua tarttua, pelkään mitä kaikkea olen tahallanivahingossa unohtanut. En halua oikein puhua tästä, sattuu vielä liikaa, jokainen hengenveto on kuin savua suljetussa tilassa. Sillä vaikka hän katosi elämästäni, rakkaus ei ole mennyt mihinkään. Se on vielä siellä, sydämen paikalla, miksi veit sen anna se takaisin sinun piti pitää minusta huolta

Tyhjää. Sitä minä olen. Toivo karkasi suuni kautta kohti iltaruskosta punertavaa taivasta, kun itkin satamassa epätoivoani ja annoin puhelimen hälyttää, vaikka tiesin ettei hän vastaisi enää. Ja niin, tässä me taas olemme, kahdestaan, vain me kaksi; tyhjiin puristettu kuori ja ajatukset, jotka tappavat sisältäpäin.

Viikko Helsinkiin. Minä en luultavasti selviä.